Vielä pari sanaa Uusikuu-elokuvasta, ja sitten lopetan tästä aiheesta puhumisen. Ehkä…
Aiemmassa postissani jäi käsittelemättä yksi minua erityisen paljon askarruttanut seikka, nimittäin elokuvan vihaajien äärimmäisen voimakas reaktio elokuvaa kohtaan. Vihaajien joukko on runsas, ja he käyttävät keskustelupalstoilla suunnattomasti aikaa perustellakseen kuinka paska elokuva oli, kuinka Stephenie Meyerin alkuperäisteksti on ala-arvoista kirjallisuutta ja kuinka surkeita kaikki elokuvan näyttelijät, ohjaaja ja koko tuotantotiimi ovat.
En oikein ole ymmärtänyt, mistä tässä vihamielisyydessä on kyse. Käsitän sen, että on ihmisiä, jotka eivät pidä elokuvasta, mutta että vihata nyt kaikkea mikä elokuvaan tai kirjasarjaan liittyy, mennä nyt henkilökohtaisuuksiin näyttelijöiden ja ohjaajan nimittelyssä tai ylipäätään uhrata niin paljon energiaa Twilight-ilmiön inhoamiseen… En itse henkilökohtaisesti perusta toimintaelokuvista ja jos en koskaan enää näe yhtään Vin Diesel -elokuvaa niin en ole pahoillani, mutta en minä silti käytä kaikkea aikaani julistaen maailmalle, kuinka surkeita kyseiset elokuvat ovat. En pidä niistä ja sillä siisti; se riittää minulle. Mutta tämä Twilight-juttu on täysin käsittämätön. Miksi sen kohdalla pelkkä toteamus “elokuva ei ollut minun juttuni” ei riitä? Miksi sitä pitää vihata lähes yhtä intohimoisesti kuin fanit sitä rakastavat?
Entertainment Weekly on kirjoittanut erinomaisen artikkelin Twilight-vihan mahdollisista syistä ja siitä, miksi Uusikuu-elokuvan menestys saattaa itse asiassa olla hyväksi Hollywoodille. Siirtykää syrjään supersankari-kung fu-lättäys-turpaanottoelokuvat, tervetuloa tarinankerronta ja tunnelma! Ehkä tässä sittenkin on kyse valtataistelusta. Ehkä (nuoret) miehet ovat pelästyneet puolikuoliaiksi uuden, romanttisen suuntauksen saadessa jalansijaa Hollywoodissa ja käyvät nyt taistoon omien elokuvagenrejensä puolesta.
Artikkeli löytyy täältä. Se on erinomaista luettavaa.
Otsikon sitaatti EW.
Yksi niistä seikoista, minkä vuoksi pidän WordPressin blogialustasta niin paljon on se, että sitä kehitetään koko ajan. Parasta asiassa on kaiken lisäksi se, että kehitystyön kohderyhmänä eivät ole pelkästään bloggaajat, vaan myös lukijoiden näkökulma on otettu huomioon.
Tänään tai eilen – en muista enkä jaksa käydä tarkistamassa, mutta joka tapauksessa ihan äskettäin - WP julkaisi jälleen yhden uuden ominaisuuden. Tämä on sellainen ominaisuus, jota olen odottanut kauan, ja nyt se on viimeinkin saatavilla. *Aaltoja*
Sinulla lukijana on nyt mahdollisuus tilata blogipostit suoraan omaan sähköpostiisi. Loistavaa, eikö totta – varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka harvoin olen blogia nykyisin päivittänyt. Enää ei tarvitse käydä varsinaisilla sivulla katsomassa, onko päivityksiä tullut, sillä uudet postit kolahtavat ikiomaan postilaatikkoosi heti niiden ilmestyttyä. Toki täällä sivuillakin saa vierailla, mutta noin niin kuin käytettävyyttä ajatellen sähköpostipäivitys on varsin näppärä.
Tuossa sivupalkissa on uusi kikotin, johon voi käydä syöttämässä oman sähköpostiosoitteensa ja painaa “Kyllä kiitos” -paniketta. Tai jos sinulla on WordPress-tili ja olet kirjautuneena sisään, ei tarvitse muuta kuin painaa sitä edellämainittua painiketta. Saat sähköpostiisi viestin, jossa pyydetään vahvistamaan tilaus, jonka jälkeen voit itse määritellä, haluatko postit sähköpostiisi heti niiden ilmestyttyä vai vaikka vain kerran viikossa. Ja jos joskus tulee sellainen tunne, ettet enää halua saada blogiposteja sähköpostitse, voit perua tilauksesi milloin tahansa.
Hyviä uutisia, eikö vain! Ja kaiken lisäksi on perjantai ja kohta pääsee viikonlopun viettoon!
*Tämä on nyt pitkä, koittakaa kestää mukana. Mielessä oli paljon asioita, enkä saanut niitä tiivistettyä lyhyempään tekstiin. Kuuntelen mielelläni kommentteja tekstissä esitettyihin ajatuksiin ja kysymyksiin. Kuten sanottu, tämä on askarruttanut minua paljon.*
Olen lukenut kymmeniä sekä koti- että ulkomaisia leffa-arvosteluja perjantaina maailmanensi-iltansa saaneesta Uusikuu -elokuvasta, enkä suoraan sanoen ole lainkaan yllättynyt elokuvan kriitikoilta saamasta arvosanasta: surkea. Se oli odotettavissa. Elokuvaa on arvosteltu etenkin sen hidastempoisuudesta, korniudesta ja tarinan köykäisyydestä. Monet kriitikot ovat kategorisoineet leffan pelkästään teinitytöille suunnatuksi hutuksi ja kyseenalaistaneet niin elokuvan ohjaajan kuin näyttelijöidenkin ammattitaidon – tai kuten Savon Sanomat asian ilmaisi, “käsikirjoittaja-ohjaaja valjakon,Melissa Rosenbergin ja Chris Weitzin, täyspäisyy[den].”
Ammattikriitikoiden mielipiteiden lisäksi olen lukenut myös fanien arvosteluja elokuvasta. Niistä 95% on positiivisia. Fanien arvostelut eivät tietenkän ole sama asia kuin ammattikriitikon; tekeehän ammattikriitikko hommaa työkseen ja tuhansien katsomiensa elokuvien jälkeen hänellä on varmasti laajempi vertailupohja arvostelujen laatimiseen kuin tavallisella leffassakävijällä. Kaiken lisäksi fanit tuppaavat monessa tapauksessa olemaan… noh, faneja ja syyllistyvät sellaisiin syvääluotaaviin kommentteihin kuin AWWWWWW tai IHQQQQQQQQ. Ei kovin analyyttista.
Mutta fanitkaan eivät ole sokeita tai tyhmiä, ja myös fanit osaavat analysoida elokuvia kriittisesti. He pystyvät yhtälailla antamaan elokuvalle raippaa, ja uskaltavat sanoa: “Hei, tämä ei nyt oikein toiminut.” Ja mikä fanien kirjoittamissa arvosteluissa on parempaa ja arvokkaampaa kuin ammattikriitikoiden on se, että he tunnustavat avoimesti olevansa faneja, ilmoittavat kertovansa ainoastaan oman mielipiteensä ja mikä tärkeintä, kertovat mielipiteensä olevan fanin näkökulmasta kirjoitettu. Kirjoittajan näkökulman paljastaminen voisi olla hyödyllistä myös ammattikriitikoiden tapauksessa. Tero, 45-vuotias korkeakulttuuria harrastava, pääkaupunkiseudulla asuva kahden lapsen isä kirjoittaa arvostelua varmasti eri näkökulmasta kuin Kerttu, parikymppinen viestinnän laitokselta juuri valmistunut nuori neiti. Objektiivisuuteen voidaan pyrkiä, mutta täysin objektiivista arvostelua ei ole olemassa.
Mutta takaisin asiaan. Itse kävin katsomassa Uusikuu-elokuvan torstain yönäytöksessä ja pidin siitä. Paljon. Elokuvasta ovat pitäneet myös miljoonat muut ihmiset ympäri maailmaa. Yhdysvalloissa elokuva teki kaikkien aikojen ennätyksen yöennakkonäytösten tilastoissa ansaiten 26, 27 miljoonaa dollaria ja päihittäen edellisen ykkössijan haltijan (Harry Potter ja puoliverinen prinssi) yli neljällä miljoonalla taalalla. Myös Australiassa yönäytös on rikkonut kaikkien aikojen myyntiennätyksen; Ranskassa ja Espanjassa elokuva on ollut kaikkien aikojen kolmas kahden uusimman Harry Potter-elokuvan pitäessä ykkös- ja kakkospaikkaa molemmissa maissa. Eikä tahti näyttänyt hidastuvan varsinaisen ensi-illan lähestyessä. Yhdysvalloissa elokuvalippuja netin kautta myyvä Fandango raportoi myyneensä perjantain aikana lippuja Uusikuu-elokuvaan 10 kpl sekunnissa. Siitä voi kukin itsekseen laskea, kuinka monta lippua se tekee.
Olen miettinyt tätä asiaa nyt pari päivää. Minua ei ole mietityttänyt niinkään se, että elokuva myy kuin häkä, sillä Twilight-fanit tunnetusti suhtautuvat hyvin intohimoisesti Stephenie Meyerin luomaan vampyyrisaagaan ja menisivät katsomaan elokuvan oli se millaista roskaa tahansa. Sen sijaan minua on mietityttänyt se, miksi elokuva on saanut kriitikoilta niin huonot arvostelut joka puolella maailmaa, kun siitä niin moni kuitenkin aidosti pitää? Onko elokuva oikeasti niin huono, vai – nyt tullaan siihen, mihin olen yrittänyt tällä kaikella jaarittelulla päästä – onko elokuva vain vääränlainen ollakseen arvostettu? Kysymys kuuluukin, millaisia elokuvia ylensä pidetään hyvinä ja millaiset elokuvat luokitellaan huonoiksi? Kirsti Ellilä sivusi samaa kysymystä taannoin miettiessään asiaa kirjallisuuden kohdalla: Mikä on hyväksyttävää kirjallisuutta ja mikä ei-hyväksyttävää hömppää? Miksi joihinkin kirjallisuuden genreihin suhtaudutaan vakavasti ja miksi toisia taas pidetään kakkosluokan kirjallisuutena? Tätä samaa olen nyt miettinyt nähtyäni Uusikuu-elokuvan ja luettuani elokuvasta julkaistuja arvosteluja. Pidetäänkö tiettyjä elokuvagenrejä jo lähtökohtaisesti huonompina kuin toisia?
Twilight-saagaan on useissa lähteissä isketty teinielokuvan leima. Suuri osa saagan faneista onkin teinejä, mikä on ymmärrettävää kun ottaa huomioon, että sarja kertoo 17 ja 18 vuotiaista nuorista. Täytyy kuitenkin muistaa, että yhä suurempi joukko Twilight-faneista on aikuisia naisia. Itse olen 36-vuotias, ja pidän tarinasta suuresti. Teinielokuvaksi luokittelu ei siten olekaan enää täysin perusteltua. Kaiken lisäksi teinielokuvan leima on siinä mielessä huono, että teinielokuvat tuppaavat usein jäämään siihen kakkosluokan elokuvien lokeroon, siihen jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Tämänkin elokuvan kohdalla kriitikot ympäri maailmaa ovat toitottaneet samaa “tämähän-nyt-on-vain-tällainen-teinielokuva” -mantraa, mikä mielestäni on paitsi elokuvan, myös sen kohderyhmän vähättelyä. Missä vaiheessa teinielokuvat ovat saaneet etuliitteen “vain”? Ja mistä lähtien teinit ovat “vain” -luokan kansalaisia? En yhtään ihmettele teinien närkästynyttä äänensävyä, kun he keskustelupalstoilla vastaavat Uusikuu-elokuvan saamaan kritiikkiin. Kukapa meistä haluaisi kuulla kanssaihmisten vähättelevän omia mieltymyksiämme tyyliin “sehän nyt on vain sellainen kolmekymppinen urheiluhullu.” Elokuvan ja kirjasarjan vähättely on saanut aikaan myös sen, että olen itse monien ikäisteni tavoin alkanut ajoittain epäillä omaa täyspäisyyttäni. Olen vakavissani miettinyt, onko minussa jotain vikaa kun pidän tarinasta niin paljon. Esimerkki: yksi syy siihen, että kävin katsomassa Uusikuu-elokuvan yöennakossa oli se, että arvelin siellä olevan vähän teinejä ja enemmän kaltaistani varttuneempaa väestöä. Ilkeää katsokaas tällainen vanha akka mennä paikalle… Eihän sen sen nyt niin pitäisi olla? Miksi minun pitäisi hävetä sitä, että satun pitämään jostain tarinasta?
Ongelmat eivät lopu siihen, että elokuva on “vain teinielokuva.” Kun teinielokuvan eteen lisätään määreeksi romanttinen, väitän, että elokuva on tuomittu saamaan huonon arvosanan. On kamalaa sanoa näin, sillä haluaisin vilpittömästi uskoa siihen että kaikkia elokuvagenrejä arvosteltaisiin samoista lähtökohdista käsin, mutta valitettavasti asia ei vain todellisuudessa taida olla niin. Miettikää nyt ja vastatkaa ihan rehellisesti, milloin olette nähneet, että niin sanotut chick flickit olisivat saaneet hyvät arvostelut? Edelleen, miettikää ja vastatkaa rehellisesti eikö todellakin ole niin, että jos elokuvassa on toimintaa, supersankareita ja pyssynpauketta, se uppoaa arvostelijoihin paremmin kuin romantiikka. Mutta miksi? Miksi toimintagenreä pidetään parempana ja ennen kaikkea hyväksyttävämpänä viihteenä kuin romantiikkaa? Miksi Star Trekin fanittaminen on ok, kun taas Twilight-faneja pidetään pimahtaneina nössöinä? Miksi esimerkiksi minun henkilökohtaisesti on ihan hyväksyttävää sanoa, että tykkään Harry Pottereista, mutta joudun jatkuvasti puolustamaan omaa Twilight-faniuttani? En haluasisi tehdä tästä mitään mies-nais näkökulmakysymystä, mutta en tiedä voiko siltä välttyä.
Otetaan nyt esimerkiksi yksi Uusikuu-elokuvan eniten kritiikkä saanut aspekti: elokuvan hidastempoisuus. Monen muun lehden tavoin Etelä-Saimaa-sanomalehti kritisoi elokuvaa juuri tästä ja kirjoittaa arvostelussaan, kuinka “Elokuva tuntuu… ylipitkältä, suhteessa siihen miten vähän reilussa kahdessa tunnissa tapahtuu.” Omasta mielestäni elokuva ei tuntunut lainkaan pitkäveteiseltä ja mielestäni siinä tapahtui ihan riittävän paljon! Okei, siinä ei varasteta autoja tai yritetä jäljittää terroristien varastamaa ydinasetta 24 tunnin aikarajan puitteissa, mutta kyllä siinä silti tapahtuu. Elokuva on rakkaustarina, se kertoo rakastumisesta, menettämisestä, eron tuskasta, toipumisesta ja kasvamisesta. Se on tarina ystävyydestä ja uskollisuudesta, ikuisesta rakkaudesta ja jälleennäkemisestä. Olenkin miettinyt, mitä “tapahtumisella” tässä yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan? Eikö rakastuminen ole tapahtuma, mutta panttivankikriisi on? Eikö se, että ihminen yrittää toipua sydämen särkymisestä täytä “tapahtuman” kriteereitä, mutta viisiminuuttinen verilöyly zombie-elokuvassa täyttää? Onko niin, että tällä nopeiden leikkausten aikakaudella ihmiset eivät enää jaksa kiinnostua itse tarinasta ja kerronnasta?
Toinen seikka, josta Uusikuu-elokuvaa on arvosteltu, on käsikirjoituksen ja erityisesti alkuperäisteoksen naiivius. Iltalehti kirjoittaa, että “Twilight – Uusikuu on käsikirjoitukseltaan pahimman luokan huttua, jonka ala-arvoisuus korostuu uskomattoman kehnojen näyttelijäsuoritusten kautta.” Helsingin Sanomat puolestaan sanoo, että on “Vaikea sanoa, onko ohjaaja Chris Weitz epäonnistunut, sillä alkuperäisaineisto on tällä kertaa ollut niin huonoa.” Ja Savon Sanomat julistaa “lapselliselle perustalle” perustuvan elokuvan olevan “siirappia varhaisteinien sielulle,” ja että “suurin ongelma selkeästi on Stephenie Meyerin alkuperäisteksti, joka korniudessaan ja fantisoinnissaan kirvoittaisi jos jonkinmoisiin tulkintoihin.” Kysynkin jälleen kerran, miksi rakkaustarina on korni, mutta sankaritarina on hyvää viihdettä? Stephenie Meyerin alkuperäisteksti ei omasta mielestänikään ole maailman laadukkainta kirjallisuutta, mutta kirjallisista ja kielellisistä puutteista huolimatta tarina on hieno ja kaunis. Se pureutuu niihin suurimpiin tunteisiin, mitä ihmisenä voi kokea. Jos se on jonkun mielestä lapsellista ja kornia, niin olkoon sitten, mutta itse en koe asia niin. Uutta idoliani Michael Sheenia lainatakseni: “Love is what makes life worth living. If you don’t have love in your life, you don’t have any life in your life.”
Kolmas kritiikkiä saanut asia on koko vampyyri-teinityttö-ihmissusi kolmiodraaman epäuskottavuus. Tähän tekisi mieleni sanoa entisen työkaverini vakiofraasi: “NO ÄLÄ!!!” Koko fantasiatarinoiden ideahan on siinä, että niiden ei tarvitse olla reaalimaailman mittapuulla uskottavia. Niiden ei tarvitse noudattaa samoja lainalaisuuksia kuin reaalimaailmassa noudatetaan. Ne voivat pitää sisällään omia, mitä mielikuvituksellisimpia sääntöjä, jotka toimivat tarinan sisällä ja jotka rakentavat sen kehyksen, jossa fantasiamaailma toimii. Eikö joskus arvostelijana ja elokuvan katsojana kannattaisi unohtaa karu todellisuus ja heittäytyä tarinan vietäväksi? Unohtaa analyyttisyys ja kriittisyys ja antaa vain tarinan viedä? Kuinka tylsää olisikaan katsoa Batman-elokuvaa, jos vieruskaveri narisisi koko ajan vieressä, että “ei tuo siivekäs kaveri oikeasti pystyisi tekemään noin.” Sitä paitsi, mielestäni Twilight-saagan kohdalla korostetaan muutenkin aivan liikaa vampyyri- ja ihmissusitematiikkaa. Twilight-saaga on rakkaustarina. Se ei ole kauhutarina eikä vampyyri- tai ihmissusitarina klassisessa mielessä, eikä sen siten tarvitse täyttää näitä klassisia vampyyri- tai ihmissusitarinan kriteereitä. Twilight-saaga on kertomus ihmisistä ja ihmissuhteista, siinä nyt vain sattuu olemaan mukana muutama vampyyri ja lauma ihmissusia.
Uusikuu ei ole täydellinen elokuva, ja fanit ympäri maailmaa ovat sanoneet sen ääneen ja selkeästi. Myöskään omasta mielestäni Uusikuu ei ole täydellinen elokuva, eikä se missään nimessä yllä suosikkielokuvieni joukkoon, ei edes lähelle. Elokuvassa on pari sellaista kohtausta, jotka Chris Weitz haluaisi varmasti nyt jälkikäteen tehdä toisella tavalla. Joissain näyttelijäsuorituksissa olisi parantamisen varaa (Jackson, I love you, but dude… toivottavasti seuraavassa elokuvassa Jasperilla on enemmänkin kuin se yksi ilme), eikä dialogi aina suju kovin sutjakkaasti. Mutta kaikista puutteista huolimatta elokuva kuitenkin toimii. Se kertoo Bellan tarinan kuten Stephenie Meyer on sen kirjoittanut, ja tekee sen kauniisti. Chris Weitz teki erinomaista työtä ikuistaessaan tarinan valkokankaalle, ja fanikunta on kiitollinen hänelle hänen uskollisuudestaan alkuperäisteokselle. Ja toisin kuin sarjan ykkösosassa, tällä kertaa käsikirjoitus oikeasti toimi. Uudet henkilöhahmot, susilauma ja Volturi – Michael Sheen etunenässä – olivat mielettömän hienoja, eikä vanhassa näyttelijäkaartissakaan ollut kamalasti moitittavaa, päin vastoin. Taylor oli loistava, Kristen ja Rob tekivät varmaa työtä. Tarinan vaatimat erikoistehosteet oli tehty hyvin ja hyvällä maulla.
En tiedä olisinko pitänyt elokuvasta niin paljon jos en olisi niin suuri kirjasarjan fani, vaikea sanoa. Mutta joka tapauksessa tykkäsin elokuvasta, ja voi olla että menen katsomaan sen vielä uudestaan. Jos tähtiä pitäisi antaa, antaisin 3+/5.
Niin, ja sen verran vielä, että en missään nimessä halua sanoa, etteikö elokuvaa saisi haukkua tai kritisoida. Totta kai saa, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Tämä blogiposti on omani ja fanin mielipide. Mutta toivoisin, että elokuva- ja kirjasarjan vähättely lopetettaisiin ja siitä pitävien annettaisiin fanittaa kaikessa rauhassa ilman, että heitä kohdeltaisiin alentavasti. Elokuvasta ei tarvitse tykätä, mutta jos nyt kuitenkin annettaisiin niiden jotka siitä tykkää, tykätä siitä rauhassa.
PS. Perjantain katsojatilastojen mukaan Uusikuu on rikkonut Yhdysvalloissa kaikkien aikojen yhden päivän myyntiennätyksen. Uusi ennätys on nyt 72,7 miljoonaa dollaria, kun The Dark Night (Yön Ritari) -elokuvan aiemmin hallussaan pitämä ennätys oli 67,17 miljoonaa. Olisikohan aika alkaa arvostaa Twilight-saagaa – jos ei muuna, niin ainakin merkittävänä kulttuurisena ilmiönä?
Kolmas kerta toden sanoo, eli “Asiointia Soneran kanssa – viimeinen osa”
Oikeuden ja kohtuuden nimissä on kerrottava, kuinka Sonera-episodi loppujen lopuksi päättyi. Tapahtui päivää Episodi 2:n jälkeen:
*nokia-tunes-soittoääni* *nokia-tunes-soittoääni* *nokia-tunes-soittoääni*
- Heidi ********
- Soneralta päivää!
- Päivää
- No nyt on sinulle puhelin!
- Musta?
- Kyllä.
- 32 gb?
- Kyllä.
- Loistavaa! Tulen heti hakemaan!
Posket innosta hehkuen Heidi kirmaa Sonera-kauppaan noutamaan uutta puhelintaan tietäen, että tällä kertaa mikään ei enää voi mennä pieleen ja että aivan kohta Heidi on uuden, hienon iPhonen onnellinen omistaja. “Hyvinhän tässä loppujen lopuksi kävi”, Heidi ajattelee astuessaan sisään kauppaan.
- “Päivää! Minun puhelimeni on kuulemma saapunut.”
- “Kyllä on, käyn sen hakemassa. Istu tähän odottamaan.” Myyjä ohjaa Heidin palvelutiskin ääreen.
*kops* *kops* *kops* *kops* Myyjä poistuu takahuoneeseen hakemaan puhelinta.
*kops* *kops* *kops* *kops* Myyjä saapuu takahuoneesta puhelin kädessään. Hymy leviää Heidin kasvoille.
-”No niin, tässä se nyt on!” Myyjä hymyilee ystävällisesti ja asettaa puhelimen tiskille.
Puhelin on pakattu laadukkaan näköiseen, pieneen, mustaan rasiaan.
- “Viimeinkin, on tätä odotettukin!”
Heidi nappaa rasian tiskiltä ja tarkastaa vaivihkaa, että puhelin on todellakin 32 gb.
– “Minkäslaista liittymää sitten laitettaisiin?” Sonera-myyjä kysyy.
-”Ihan perusliittymä ilman mitään paketteja. En aio liittymää käyttää; käytän puhelimessa firman liittymää.”
-”Selvä, laitetaan sitten tällainen perusliittymä…”
*naputi* *naputi* *naputi* *naputi* Sonera-myyjä alkaa räplätä tietokonetta.
- “Noh, mikäs tätä meidän konetta nyt oikein vaivaa…” Sonera-myyjä kummastelee ja kurtistaa kulmiaan. “Ei näytä nyt menevän tiedot millään läpi.”
- “No voi *tana”, Heidi ajattelee hiljaa mielessään. “Tämä tästä vielä puuttui.”
Toinen Sonera-myyjä (se sama, joka ensimmäisellä kerralla yritti tarjota Heidille väärää puhelinta) tulee takahuoneesta ja kurkkii tietokoneen ruutua myyjän olan yli
- “Mikä mahtaa olla ongelma?” hän kysyy.
- “Jotain häikkää näissä meidän koneissa…”
Takahuoneesta ilmestynyt Sonera-myyjä katsoo uudestaan tietokoneen ruutua ja kääntyy sitten katsomaan Heidiä. “Joo, nyt on kuule käynyt niin, että tämä ei olekaan sinun puhelimesi…”
Ennen kuin Heidi ennättää kuolla sydänhalvaukseen kaveri kuitenkin virnistää ja iskee silmää.
- “Huumorintajuinen pentele”, Heidi ajattelee ja nauraa ääneen Sonera-myyjän vitsille.
Lopulta tietokoneet saadaan toimimaan ja asianmukaiset paperit saadaan allekirjoitettua. Pankkikorttikone ei tietenkään toimi – ilmeisesti jotain häikkää (Soneran) linjoissa – mikä vie ylimääräiset 15 minuuttia Heidin aikaa. Mutta Heidiä ei pienet viivästykset enää tässä vaiheessa haittaa. Heidi on odottanut uutta puhelinta yli kaksi kuukautta, mitä väliä yhdellä 15 minuutilla enää olisi. Sillä kaiken tämän sählingin päätteeksi Heidi on kuin onkin uuden, hienon iPhonen onnellinen omistaja.
Jos joku missasi edelliset osat, voi ne lukea täältä:
Ei tästä nyt kamalan kauaa ole, kun kirosin Twilight-starojen hiljaiseloa. Rob oli piilossa paparatseilta, Kristen oli kadonnut, eikä kenestäkään saagalaisesta kuulunut pihaustakaan. Uusikuu- elokuvan ensi-ilta lähestyi lähestymistään, ja väki oli kadonnut maan alle. “Mitä ihmettä”, ajattelin ja janosin uutisia. Mitä tahansa, keneltä tahansa, kunhan vain jotain kuuluisi.
Hiljaiseloa jatkui ja jatkui, kunnes viime viikolla sitten räjähti!
Pressitilaisuutta pressitilaisuuden perään, Pariisi, Lontoo, Madrid, München, kymmeniä ja taas kymmeniä haastatteluja, satoja valokuvia ja täydellinen Twilight overload. En edes tiedä kuinka monta haastattelua olen katsonut, kuinka monta New Moon -aiheista artikkelia olen lukenut enkä pysty laskemaan, kuinka monta valokuvaa olen nähnyt. Mutta sen osaan sanoa, että joka aamu syötteenlukijassa oli odottamassa vähintään 200 lukematonta artikkelia.
Hulabaloo huipentui eilen Los Angelesissa pidettyyn New Moon -ennakkonäytösjuhlaan, jossa kaikki starat ja elokuvan edustajat olivat paikalla. Arvatkaa kuinka monta videota tuosta tilaisuudesta oli aamulla syötteenlukijassa odottamassa? Oikein: monta. Arvatkaa, kuinka monta niistä olen tänään katsonut? Oikein: monta! Arvatkaa vielä, kuinka monta tuntia olen tänään ennättänyt tehdä mitään tuottavaa? Oikein jälleen: en kovin montaa.
Elokuvan ensi-iltaan on vielä muutama päivä aikaa, enkä tiedä jaksanko enää lukea tai katsoa yhtään ainoata juttua aiheesta. Tilanne on kestämätön: informaatiotulva on niin valtava, etten jaksa enkä pysty käsittelemään sitä kaikkea jo pelkästään siitä yksinkertaisesta syystä, että aika ei riitä. Mutta toisaalta taas en pysty pitämään itseäni pois netistä. Tämä saaga on temmannut minut vastustamattomasti mukaansa, enkä pääse siitä irti. Samalla kun kiroan informaation määrää, rakastan joka ikistä hetkeä tästä merkillisestä ilmiöstä.
Ja 52 tunnin päästä odotukseni viimein palkitaan kun New Moon saa ensi-iltansa!
Arvatkaa, meinaanko olla paikalla?
*nokia-tunes-soittoääni* *nokia-tunes-soittoääni* *nokia-tunes-soittoääni*
- Heidi ********
- Soneralta päivää!
- Päivää
- Kyselit siitä puhelimesta…
- Joo, ajattelin kysäistä mikä tilanne on. Katsoin nimittäin teidän nettisivuilta, että toimitatte tällä hetkellä 29.8 tilattuja puhelimia, ja omani on tilattu jo viikkoa aikaisemmin. Ettei nyt vain olisi käynyt niin, että sen taannoisen väärän hälytyksen vuoksi minut on poistettu listoilta…
- Nii-ii-iin, tuota…. tosiaankin…. sinuahan ei tuolla meidän *köh-köh* omilla listoilla *öhöm* näy…
- No voi #%&#&%
- Muttameilläonkylläsellainentoinenkinvaltakunnallinenlista… pitää nyt selvittää, onko sinun nimesi siinä… jameilleonnytihankohtatulossavapaitapuhelimia… selvitän asiaa. Palaan. Hei! *klick*
- No hei…
Ne jotka missasivat Osan 1, se löytyy täältä.
Amen to that!
Surffailin aamukahvia juodessani kirjakauppojen ja kustantajien nettisivuilla etsimässä uutta luettavaa, kun törmäsin tähän:
Ostin kirjan itselleni joskus vuosia sitten alennusmyynnistä ja ihastuin siihen ikihyviksi. Anna Gavaldan kerronta tuntui ihanan tuoreelta ja raikkaalta, ja samalla kertaa… henkilökohtaiselta. Ei henkilökohtaiselta siksi, että olisin joskus kokenut saman kuin kirjan päähenkilöt, vaan siksi, että kirjan minämuotoiset kerronnat tekivät tarinasta hyvin henkilökohtaisen. Ikään kuin lukisi jonkun päiväkirjaa. Viiniä keittiössä (Je l’amais) on yhä omalla top 10 parhaan kirjan listalla. Ihan siellä kärkipäässä.
Kirjan luettuani tein kuten aina ennekin löydettyäni mielestäni hyvän kirjailijan: menin kirjastoon ja lainasin toisen saman kirjailijan teoksen. Kimpassa (Ensemble, c’est tout) ei kolahtanut minuun aivan samalla tavalla kuin Viiniä keittiössä, mutta pidin siitä silti tavattoman paljon. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.
Aamun nettisurffailun tulos oli äärimäisen positiivinen, sillä törmätessäni Viiniä keittiössä -teokseen muistin, että Anna Gavaldaltahan on tänä vuonna ilmestynyt myös uusi romaani Lohduttaja (La Consolante). Ja niin lukulistalleni saatiin jälleen uusi lisäys!
Anna Gavaldalta on ilmestynyt myös novellikokoelma Kunpa joku odottaisi minua jossakin (Je voudrais que quelqu’un m’attende quelque part) ja nuorten romaani 35 kiloa toivoa (35 kilos d’espoir). En ole lukenut niistä kumpaakaan – vielä. Taidanpa kävellä tänään kirjaston kautta töistä kotiin… Taisi lupailla viikonlopuksi sateita, joten kirjan kanssa sohvan nurkkaan käpertyminen ei kuulosta lainkaan huonolta suunnitelmalta.
PS. Kuvia klikkaamalla pääsee kustantajan sivuille lukemaan kirjoista lisää.
Jos minulta kysytään, mikä on kaikkien aikojen paras Suomi-bändi, vastaukseni on – edelleen – Kolmas Nainen. Unohtakaa Popedat ja Eput ja Zen Caféet ja kuunnelkaa mieluummin Paulin lennokasta lyriikkaa. Me like.
Esikuuntelin juuri heidän uuden levynsä biisejä bändin nettisivuilla, sillä en ole vielä ennättänyt levykauppaan kartuttamaan Kolmas Nainen -kokoelmaani. Ai että miltäkö kuulostaa? Vieläkö Kolmas Nainen kolahtaa kuten 80-90-luvun vaihteessa? Olisiko uusi levy pitänyt jättää tekemättä? Olisiko ollut parempi, että bändi olisi jäänyt mieleeni vain niinä nostalgisina nuoruusvuosien keikkakokemuksina? Kun me Annen kanssa huojuttiin Paulin sanojen tahtiin hämyisessä ja ahtaassa Henkassa? Tai kun me Marin kanssa huudatettiin c-kasetteja Marin pienessä Fiatissa?
Aloitin kirjoittamaan tätä postia heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen, ja se mitä aluksi meinasin kirjoittaa, jää kirjoittamatta. Olin nimittäin aikeissa sanoa, että bändin saundi kuulostaa liian tutulta, ja että olisin toivonut, että viidessätoissa vuodessa bändi olisi uudistunut enemmän. Biiseissä oli ensi kuulemalta jotain häiritsevän tuttua: tämä on kuultu jo aikaisemmin. Mutta nyt kun levyn näytebiisit soivat taustalla jo kolmatta neljättä kertaa, olen äärettömän iloinen, että levy on juuri sellainen kuin se on. Vanhaa kunnon Kolmatta Naista, ihana Pauli, ja järjestys maailmassa.
Ai että miltäkö kuulostaa? Vieläkö Kolmas Nainen kolahtaa kuten 80-90-lukujen vaihteessa? Kyllä kolahtaa ja lujaa.
Olisiko uusi levy pitänyt jättää tekemättä? Ei missään nimessä.
Olisiko ollut parempi, että bändi olisi jäänyt mieleeni vain niinä nostalgisina nuoruusvuosien keikkakokemuksina? Nuo muistot ovat aivan ihania, eivätkä ne uuden levyn myötä katoa minnekään. Kolmas Nainen tulee aina olemaan minulle täynnä nostalgiaa ja bändin biisit tulevat aina tuomaan mieleeni ihania hetkiä. Mutta uusi levy on rautaa ja uudet muistot odottavat.
Pitäisi vaan äkkiä päästä keikalle… Mutta nyt aluksi, meinaan heti maanantaina mennä levykauppaan, ostaa levyn itselleni ja kuunnella sitä koko viikon yhteen putkeen.
I’m so happy they are back!
Näytteitä levystä löytyy täältä.
Taisin jossain aikaisemmassa postauksessani mainita jotain maailmankaikkeuden ihmeellisyydestä…
Mikä oli todistettavaa.
Kuinka pieneksi ja vaatimattomaksi sitä itsensä ihmisenä välillä tunteekaan.
Kuvat/Pictures: NASA/courtesy of nasaimages.org.
Yksi ehdottomia suosikkiyhtyeitäni Club for Five julkaisee uuden levyn 14.10. Sitä odotellessa voi nautiskella vaikka näistä:
Nyt jos minä olisin saanut sen puhelimen, jonka jo melkein viime perjantaina sain, teidän ei tarvitsisi katsoa tällaista huonolaatuista valokuvaa, vaan olisin voinut ottaa tämän uudella puhelimellani. Valitukset voi osoittaa Soneralle ja/tai Applelle.
Tilasin tällaisen Rudraksha malan ranteeseen. Team Rudran sivuilla kerrotaan rudrakshoista eli Shivan kyynelistä seuraavaa:
“Rudrakshat ovat Intian veedisen kulttuuriperinteen mukaan voimallisia helmiä joita ihmiset ovat käyttäneet uskonnollisissa tarkoituksissa jo tuhansia vuosia… Sekä hindut, sikhit että buddhistit käyttävät näitä. Rudraksha tuo kantajalleen terveyttä, vaurautta, elinvoimaa, pelottomuutta. Rudraksha johdattaa henkilön hienovaraisesti kohti valaistumisen tietä… Rudrakshat ovat Elaeocarpus Ganitrus Roxb –puun siemeniä… Muinaisissa pyhissä kirjoituksissa ylistetään rudrakshan ominaisuuksia. Siementen on uskottu sisältävän voimakkaita lääkinnällisiä ja hengellisiä vaikutuksia. Yhden siemenen sanotaan pitävän sisällään mikrokoossa koko kosmoksemme kehityshistorian… Rudrakshat vaikuttavat ihmiseen sekä fyysisellä että mentaalisella tasolla parantavasti ja rauhoittavasti.”
Rudrashojen pitäisi myös alentaa korkeaa verenpainetta ja vähentää stressiä. Omasta Rudrakshastani sanotaan lisäksi seuraavaa:
“5 mukhi symboloi hyväenteistä Shivaa. Planetaarinen hallitsija on jupiter. Edustaa viittä elementtiä; tuli, vesi, ilma, taivas ja maa. Tuo kantajalleen terveyttä, mielenrauhaa, onnellisuutta ja ohjaa kohti korkeampaa tietoisuuden tasoa.”
En tietenkään tiedä onko näissä väittämissä mitään perää, mutta ei korun pitämisestä mitään haittaakaan voi olla. Sitä paitsi, mielestäni kaikki kapistukset, jotka lupaavat ohjausta “kohti korkeampaa tietoisuuden tasoa” ovat kokeilemisen arvoisia. Jos on pieninkään mahdollisuus, että jokin seikka/asia/tavara avaa tätä ihmeellistä salaisuutta jota myös maailmankaikkeudeksi kutsutaan, meikäläinen tarttuu syöttiin. Ja onhan koru sitäpaitsi aika kaunis!
Rudrakshoja on saatavilla myös kaulaan. Tuotteita voi tilata Team Rudran sivuilta.
One, two, Freddy’s coming for you.
Three, four, better lock your door.
Five, six, grab your crucifix.
Seven, eight, better stay awake.
Nine, ten, never sleep again.
Muistatteko tämän?
Well, painajainen ei ole ohi! Samuel Bayerin ohjaama tuore versio tuo Freddy Kruegerin takaisin valkokankaalle pelottavampana kuin koskaan:
Scary!
*nokia-tunes-soittoääni* *nokia-tunes-soittoääni* *nokia-tunes-soittoääni*
- “Heidi ********”
- “Soneralta päivää!”
- “Päivää”
- “Onneksi olkoon, sinun iPhonesi on saapunut!”
- “iiik, eikä? Loistavaa! Tulen hakemaan sen heti!!!” *tuulettaa*
Posket innosta hehkuen Heidi kirmaa Sonera-kauppaan hakemaan uutta, hienoa puhelintaan. Kaupassa on tietenkin pitkä jono, mutta se ei Heidiä haittaa. Onhan odotuksen päätteeksi luvassa kotimatka uuden puhelimen kanssa. Heidi käy jo mielessään läpi, mitä kaikkea kivaa uudella puhelimella meinaa viikonlopun aikana tehdä. Heidi tuulettaa jälleen, tällä kertaa kuitenkin vain hiljaa mielessään, sillä ei ilkeä tehdä sitä kaiken kansan nähden. Hulluna vielä pitävät ja kieltäytyvät myymästä koko puhelinta.
Kahdenkymmenenviiden minuutin odotuksen jälkeen on viimeinkin Heidin vuoro.
- “Päivää! Minun puhelimeni on kuulemma saapunut.”
- “Kyllä on, käyn sen hakemassa. Istu tähän odottamaan.” Myyjä ohjaa Heidin palvelutiskin ääreen.
*kops* *kops* *kops* *kops* Myyjä poistuu takahuoneeseen hakemaan puhelinta. Heidi rummuttaa kärsimättömästi sormillaan pöytää.
*kops* *kops* *kops* *kops* Myyjä saapuu takahuoneesta puhelin kädessään. Hymy leviää Heidin kasvoille.
-”No niin, tässä se nyt on! Kyllä varmasti moni ihminen haluaisi olla sinun paikallasi juuri nyt!” Soneran kaveri hehkuttaa.
- “Kyllä varmasti”, Heidi myöntää. “On tätä odotettukin!”
Soneran kaveri hymyilee Heidi innokkuudelle. – “Minkäslaista liittymää sitten laitettaisiin?”
-”Ihan perusliittymä ilman mitään paketteja. En aio liittymää käyttää; käytän puhelimessa firman liittymää.”
-”Selvä, laitetaan sitten tällainen perusliittymä…. Ja sehän oli iPhone 16Gb….”
-”16Gb??? Kyllä sen piti olla 32Gb, jonka minä tilasin.”
-”Ai…” Soneran kaverin leuka loksahtaa auki. “Hetkinen, käyn tarkistamassa asian.”
*kops* *kops* *kops* *kops* Myyjä poistuu takahuoneeseen. Heidi rummuttaa kärsimättömästi sormillaan pöytää.
*kops* *kops* *kops* *kops* Myyjä saapuu takahuoneesta. Heidiä ei paljon naurata.
-”Joo, nyt on kuule käynyt niin, että meillä on katsottu listaa väärin. Tämä ei olekaan sinun puhelimesi, vaan sinun 32Gb tulee sitten joskus. Ei yhtään osata sanoa milloin, varmaan menee aika kauan. Niin että kiitos käynnistä, voit mennä nyt pois.”
Heidi huokaa pettyneenä ja poistuu kaupasta allapäin.
PS. Tuota viimeistä lausetta ei oikeasti sanottu, mutta oli ihan pakko vähän improvisoida. Harmittaa niin kovin.
Kohta tulee kolmas viikko täyteen Atkinsin dieetillä. Painoa oli tähän aamuun mennessä kadonnut neljä kiloa, mitä voidaan pitää ihan reippaana saavutuksena. Yli kilo per viikko siis.
Päänsäryt ja voimattomuuden tunne hävisivät viime viikon puolivälissä, noin 1,5 viikon dieetilläolon jälkeen. Ruokavalion noudattaminen on tuntunut sen jälkeen paljon helpommalta ja olen nauttinut pekoni-kananmuna aamiaiseni hyvällä ruokahalulla.
Eiliseen saakka. Eilen oli ensimmäinen aamu, kun minulla ei ollut nälkä. Söin kuitenkin aamiaiseni puoliväkisin. Sama tilanne toistui päivällä lounasaikaan ja mussutin karjalanpaistini ilman minkäänlaista ruokahalua. Illalla kotiin palattuani söin kiltisti päivällisen, mutta edelleenkin vastentahtoisesti. Ja tänään on tilanne ollut täsmälleen sama. Ei ole nälkä.
Nälänpuutteen ei tietenkään pitänyt tulla mitenkään suurena yllätyksenä, sillä täsmälleen sama kävi keväisen Atkinsini aikana. Ja eikä se sinänsä mitään haittaa, ettei ole nälkä. Pitää vain muistaa syödä kaikesta huolimatta. Näläntunteen puuttuminen ja väkisin syöminen ovat vaan…. noh, inconvenient! Hyvin epämukavaa!
Arvatkaa, missä minä meinaan olla marraskuun kahdeskymmenes päivä?
*ILOTULITTEITA*
Paljon onnea vaan,
Paljon onnea vaan,
Paljon onnea, Blogi,
Paljon onnea vaan!
Happy birthday to you,
Happy birthday to you,
Happy birthday, dear Blog,
Happy birthday to you!
Joyeux Anniversaire,
Joyeux Anniversaire,
Joyeux Anniversaire Blog,
Joyeux Anniversaire!
For it’s a jolly good Blog, for it’s a jolly good Blog
For it’s a jolly good Blog, which nobody can deny
Which nobody can deny, which nobody can deny
For it’s a jolly good Blog, for it’s a jolly good Blog
For it’s a jolly good Blog, which nobody can deny.
Ja, må hon leva!
Ja, må hon leva!
Ja, må hon leva uti hundrade år!
Javisst ska hon leva!
Javisst ska hon leva!
Javisst ska hon leva uti hundrade år!
Och när hon har levat
Och när hon har levat
Och när hon har levat uti hundrade år!
Ja, då ska hon skjutas.
Ja, då ska hon skjutas
Ja, då ska hon skjutas på en skottkärra fram!
Och när hon har skjutits
Och när hon har skjutits
Och när hon har skjutits på en skottkärra fram
Ja, då ska hon hängas
Ja, då ska hon hängas
Ja, då ska hon hängas på en häst bakåfram!
Och när hon har hängits
Och när hon har hängits
Och när hon har hängits på en häst bakåfram
Ja, då ska hon dränkas
Ja, då ska hon dränkas
Ja, då ska hon dränkas i en flaska champagne!
Och när hon har drunknat
Och när hon har drunknat
Och när hon har drunknat i en flaska champagne
Ja, då ska hon firas
Ja, då ska hon firas
Ja, då ska hon firas på sin födelsedag!
Hyvää yksivuotis-syntymäpäivää, Blogi! Ja kiitos kaikille Blogin lukijoille kuluneesta vuodesta, on ollut hurjan hauskaa!
*ILOTULITTEITA*
Mitähän kivaa seuraava vuosi tuo tullessaan?
En osaa vielä sanoa, ja siksi kysynkin teiltä:
- Millaisia juttuja te haluaisitte lukea?
- Minkä tyylisiä juttuja/mistä aihealueista haluaisitte lukea?
- Mikä/mitkä ovat olleet mielestänne kuluneen vuoden parhaita/huonoimpia kirjoituksia?
- Mitkä jutut ovat jääneet mieleen ja mitkä haluaisitte unohtaa?
Laittaakaa mielipiteitänne ja kommenttejanne tulemaan joko kommenttilootaan tai sähköpostiin portraitofaheidi(ät)gmail.com. Sana on vapaa!
Kiitos vielä kaikille!
xxx
Kuvat: Photobucket
Todiste siitä, että uutisia ei pitäisi lukea ennen kuin on saanut riittävästi kofeiinia elimistöönsä
Minulla meni ihan oikeasti hetki, ennen kuin ymmärsin, mitä tuo alla oleva YLE Uutisten otsikko tarkoittaa. Ettäkö ministeri korvattaisiin paanukirkolla? Kuinka imartelevaa kyseiselle ministerille… No, aika pianhan tuo sitten selvisi, että puhe olikin mininisterin maapalasta eikä hänen rinnastamisestaan elottomaan objektiin. Ahaa-elämyksen jälkeen maailma näytti taas järkevältä.
Taidanpa hakea lisää kahvia.
Onko kenelläkään tietoa, mikä oheinen kasvi mahtaa olla?
Törmäsin tällaisen komistukseen viikonloppuna koiraa ulkoiluttaessani, enkä ihan heti nyt osaa sanoa, mikä tämä voisi olla. Puu kantaa kovasti eksoottisen näköisiä hedelmiä, sanoisin!
PÄIVITYS 8.9.2009: Kyllä Google on viisas! Se osasi kertoa, että tämä kasvi on hevoskastanja, todennäköisesesti Balkanin sellainen (Aesculus hippocastanum). Go Google!
En muistanutkaan, kuinka vaikea ensimmäinen Atkins-viikko voi olla!!! Ei henkisesti, sillä motivaatio on korkealla eikä missään vaiheessa ole tehnyt mieli rynnätä herkkujen kimppuun, mutta fyysisesti viikko on ollut aika rankka. Kroppa yrittää epätoivoisesti sopeutua vähähiilihydraattiseen elämään, ja ennen kuin se tapahtuu, ei olo ole mitenkään kaksinen. Väsymystä, voimattomuutta ja päänsärkyä on esiintynyt koko viikon. Jalat menee maitohapoille ihan mitättömistä ponnisteluista ja tuntuu, että kaikki voima on kadonnut lihaksista. Kroppa tuntuu samalta kuin 40 asteen kuumeessa, paitsi että kuumetta ei ole.
Onneksi pahin on nyt takana, ja odotan Atkins-euforian iskevän minä päivänä tahansa. Toivottavasti se iskee jo tänään.
PS. Kiloja on viikossa kadonnut komeat 2,6 kg, joten kyllähän tämä toimii. Kesäkilot on karkoitettu jo lähes kokonaan. Katsotaan, pääsenkö muutamalla lisäviikolla vuoden alussa asettamaani tavoitteeseen.
Monsieur Tarantinon uusi elokuva Kunniattomat paskiaiset (Inglorious Basterds) saa Suomen ensi-iltansa tänään. Odotukset elokuvan suhteen ovat tietysti korkealla, kuten ne aina Tarantinon elokuvien ollessa kyseessä tuppaavat olemaan. Itse odotan elokuvalta nerokasta dialogia, komeita kuvia, ja ennen kaikkea Tarantinolle tyypillisiä, herkullisia henkilöhahmoja.
Lue Tarmo Poussun ja Anu Silfverbergin arvostelut elokuvasta täältä, kerron oman mielipiteeni sitten kun olen elokuvan nähnyt. Alta löytyy leffan traileri pahimpaan Tarantino-nälkään.
PÄIVITYS 4.9.2009 klo 13:43: Jostain syystä San Diegon eläintarhan sivut eivät tällä hetkellä aukea (liikaa panda-kameran käyttäjiä kenties), joten linkit eivät tällä hetkellä toimi. Toivottavasti saavat asian korjattua pian. Pahoitteluni!
PÄIVITYS 5.9.2009 klo 11:22: Eläintarhan sivut on saatu parsittua kasaan ja linkit toimivat jälleen. Ei muuta kuin klikkailemaan!
Lueskelin aamulla Ylen uutisia netistä, ja törmäsin aivan hellyyttävään artikkeliin. Juttu kertoi San Diegon eläintarhan uusimmasta asukista, Bai Yun nimisen pandaemon poikasesta, joka näki päivänvalon 5.8.2009. Tälle suloiselle poikavauvalle oli tehty ensimmäinen lääkärintarkastus eilen 3.9, kun emo oli poistunut hetkeksi pesästä. Hyvässä kunnossa oleva poika painoi 1,259 kiloa ja oli 37 cm pitkä. Tohtorilla käynti otettiin luonnollisesti myös nauhalle, ja kuvaa klikkaamalla pääset katsomaan kuinka pandavauvoja tutkitaan.
Eläintarhan verkkosuvut lähettävät myös live-kuvaa pandojen elämästä. Panda-kameraan pääset klikkaamalla alla olevaa kuvaa. Live-kuvaa voi katsella myös jääkarhuista, elefanteista ja apinoista, jos pesässä nökottävien pandojen seuraaminen tuntuu pitkästyttävältä. Itse voisin katsella pandoja vaikka koko päivän! En yksinkertaisesti voi lakata hämmästelemästä, kuinka hellävaraisesti satakiloinen emokarhu kilon painoista poikastansa käsittelee. Hypnoottista ja kiehtovaa! Tämän aamun aikana olen vilkaissut pesän tapahtumia vähintään 10 kertaa. Näkemästäni päätellen Bai Yun on oikein hyvä emo: poikanen saa ruokaa ja turkin pudistusta säännöllisin väliajoin. Vilkaisin juuri kameraa, ja tällä hetkellä Bai Yun nuolee poikasensa turkkia puhtaaksi. Alla oleva kuva on kaapattu nukkuvista karhuista, mutta pesässä tapahtuu koko ajan!
Tässä videokuvaa pandoista, kun pikkuinen oli vasta 15 päivän ikäinen (klikkaa kuvaa):
Lisää videoita pandoista ja muista eläintarhan asukeista löytyy San Diegon eläintarhan nettisivuilta. Sivuilla on myös mahdollisuus adopotoida panda tai jokin muu eläin. Muistathan myös, että luonnonsuojelun hyväksi voi kantaa kortensa kekoon myös Suomen WWF:n kautta.
Kuvat: San Diego Zoo
On pakko myöntää, että kesän aikana on tullut lipsuttua terveellisistä ruokailutottumuksista. Vaikka määrällisesti ei ole tullut syötyä juuri sen enempää kuin normaalistikaan, ovat hiilihydraatit päässeet salakavalasti hiipimään takaisin ruokavalioon. Puhun nyt nimenomaan niistä huonoista hiilareista ja omasta perisynnistäni: leivän pupeltamisesta.
Olen ollut laiska tekemään itselleni kunnollisia lounasruokia, ja niinpä aamulla kiireessä töihin lähtiessäni olen pakannut evääksi ainoastaan pari voileipää. Niillä ei tietenkään pitkälle pötkitä, ja töistä kotiin tullessani on taas nälkä. Koska mies tulee töistä kotiin vasta puoli yhdeksän maissa illalla, en heti töistä palattuani viitsi vielä laittaa “oikeaa ruokaa”, vaan otan välipalaksi… pari voileipää. Ja kierre on valmis.
Hiilareissa on nimittäin se paha vika, että ne eivät pidä nälkää kovin kauaa. Olen huomannut, että minulla on nälkä paljon useammin ja että verensokerit heittelevät helposti minne sattuu. Ja kun verensokerit laskevat alas, tulee sokereiden romahdus helposti korjattua sillä nopeimmalla mahdollisella tavalla, eli syömällä hiilareita. Olo korjaantuu hetkeksi, mutta kohta on taas nälkä, verensokerit laskevat ja taas pitää tehdä korjausliike. Täydellinen oravanpyörä.
Oravanpyörään kyllästyneenä päätin näin alkavan syyskuun kunniaksi vetäistä 5-6 viikon mittaisen Atkinsin dieetin. Keväiset kokemukset dieetin tehokkuudesta olivat sen verran hyviä, että ajattelin saman reseptin tepsivän myös kesän aikana kertyneeseen muutamaan lisäkiloon.
Pieni itsekuriharjoitus ei tällä hetkellä tunnu lainkaan vastenmieliseltä ajatukselta.
Aamulla koiraa ulkoiluttaessani törmäsin naiseen, joka istua kökötti bussipysäkillä ja mulkoili minua ja Snautseria syyttävästi. Snautseri oli nimittäin tehnyt sen isomman tarpeensa bussipysäkin takana olevaan metsään, noin viiden metrin päähän siitä, missä nainen istui. Ja sekös naista suututti. Tai oikeammin, naista ei varmaankaan suututtanut Snautserin täysin luonnollinen käytös, vaan se, etten kävellyt metsään ja kerännyt Snautserin jätöstä pois. Ajatteli varmaan, että nyt joku kettu siihen kompastuu ja likaa turkkinsa. Nainen ei kuitenkaan sanonut mitään, mikä oli häneltä sangen viisas päätös. Olin nimittäin jo valmistautunut varsin napakoilla ja kitkerillä kommenteilla, jos nainen olisi erehtynyt suunsa aukaisemaan.
Oma kantani asiaan nimittäin on, että jos Snautseri paskoo metsään, saavat jätökset myös sinne jäädä. Jos Snautseri paskoo kadun varteen, hoidetulle puistoalueelle tai muuhun sellaiseen paikkaan, jossa sen jätökset ovat vaarassa jäädä ihmisten tassujen alle tai ovat muuten haitaksi, kerään ne pois. En yksinkertaisesti suostu pakkaamaan sataprosenttisesti maatuvaa tavaraa muovipussiin, jos ei ole ihan pakko. Sen verran ekologisesti ajatteleva ihminen olen minä.
Nyt tietysti joku sanoo, että onhan olemassa sellaisia maatuvia koirankakkapusseja, joihin jätökset voi pakata. Totta, onhan niitä. Mutta haluan esittää teille kysymyksen: Mitä hyötyä on kerätä koiransa jätökset maatuvaan pussiin, kun se maatuva pussi myöhemmin pudotetaan roskikseen, joka on vuorattu ei-maatuvalla jätesäkillä? Oma veikkaukseni nimittäin on, että siinä vaiheessa kun kaupungin työläiset tyhjentävät nämä koiran jätöksille tarkoitetut roskikset (jotka on siis vuorattu jätesäkeillä), he eivät käy lajittelemaan säkin sisältöä maatuviin ja ei-maatuviin pusseihin pakattuihin torttuihin. Eivät varmasti käy!
No nyt joku sitten sanoo, että maatuvan pussinhan voi sisältöineen päivineen heittää vaikka metsään! No niin voi, mutta mitä järkeä on pakata paskat maatuvaan pussiin ja heittää pussi metsään, jos se Snautserin paska on jo valmiiksi siellä metsässä?
Niin että mulkoilkaa vaan siellä bussipysäkeillä ihan rauhassa. Minä en taatusti tule keräämään koirani jätöksiä muovisiin pusseihin paikoista, joissa ne voivat maatua kaikessa rauhassa kenenkään niihin kompastumatta. Ne ketut nimittäin osaavat väistää.
Meille tuli eilen väritelevisio. Se on hieno, ja uusi, ja suuri, ja Sony, ja se kiiltää ja se on musta. Niin, ja muistinko mainita, että se on väritelevisio.
Periaatteessa myös meidän vanha telkkari oli väritelkkari, mutta heinäkuun viimeisen viikon jälkeen ei enää kovin hyvä sellainen. Sen RGB -värimaailmasta nimittäin katosi R kokonaan, ja kuva muuttui kokonaan sinivihreäksi. Arvatkaa vain yllätykseni, kun eilen MM-kisoja uudesta telkkarista katsellessani tajusin, että Puolan lippu onkin oikeasti punavalkoinen eikä mustavalkoinen!
Kyllä nyt on helppo seurata kisoja, kun ymmärtää ketä Antsa tarkoittaa hehkuttaessaan “kokopunaisissa juoksevan kilpailijan” suoritusta. Vielä toissapäivänä tämä olisi ollut mahdotonta, sillä punaisen värin katoaminen muutti kaikkien kilpailijoiden asut täsmälleen saman värisiksi. Sama tapahtui myös ihmisten naamoille, mikä sinänsä oli ihan hauskaa. Katsella nyt telkkarista kun atleetit ponnistelevat mitalien eteen naama vihreänä. Kirjaimellisesti.
Summit on päästänyt kaikki Twilightiin hurahtaneet piinasta, ja julkistanut uuden virallisen trailerin New Moon-elokuvasta. Kiitos Summit!
Olin itse asiassa vähän yllättynyt, että traileri tuli ulos näin pian. Summithan markkinoi sitä esitettäväksi ainostaan Bandslam-elokuvansa ensi-iltaviikonloppuna (eli viime viikonloppuna). Studion tarkoituksena oli tietysti saada ihmiset leffateattereihin Twilight-buumin varjolla ja kasvattaa siten Bandslam-elokuvansa tuottoa. Tämä omasta mielestäni hieman kyseenalainen markkinointikikka ei kuitenkaan puraissut odotetulla tavalla, ja Bandslamin ensi-iltamyynti jäi kauaksi tavoitellusta. Ei mikään suuri yllätys. Kuka nyt ostaa leffalipun pelkästään ennen elokuvaa esitettävän trailerin takia? Kyllä sen elokuvankin pitää kiinnostaa!
Osasyy huonoon ensi-iltamyyntiin Twilight-kikan epäonnistumiseen oli – paitsi se, että ihmiset eivät olleet niin ohjailtavissa kuin Summit luuli - myös se, että välittömästi trailerin esittämisen jälkeen laittomat trailerikopiot levisivät internetiin. Ja kaikki tiesivät, että näin tulee käymään. Vaikka Summitin traileripoliisit työskentelivät niska limassa laittomien videoiden poistamiseksi verkosta, heidän tehtävänsä oli mahdoton, eikä kaikkia laittomia trailereita saatu pois levityksestä. Itsekin näin yhden niistä. Tosin ihan vahingossa kun klikkasin yhtä linkkiä. Mutta myönnän, etten painanut stop-nappia kesken trailerin, vaikka tiesin sen olevan laiton. Hyi minua!
Ilmeisen mahdottoman tehtävän edessä Summit todennäköisesti päätti, että on parempi laittaa traileri viralliseen levitykseen kuin käyttää tolkuttomasti aikaa ja energiaa laittomien versioiden metsästämiseen. Hyvä niin, sanon minä! Vähän tietysti harmittaa niiden höynäytettyjen puolesta, jotka oikeasti maksoivat leffalipun hinnan päästäkseen katsomaan “ainutlaatuista” traileria ja joutuvat nyt huomaamaan, että se samainen traileri on kaikkien nähtävillä. Ainoastaan neljä päivää myöhemmin. Ilmaiseksi.
Enivei, tässä tämä virallinen traileri nyt on:
Leffasta näyttäisi tulevan paljon parempi kuin Twilight oli. Se ei tietysti ole paljon sanottu, sillä (silläkin uhalla, että saan haukut niskaani, on pakko sanoa, että) en pitänyt Twilight -elokuvasta yhtään. En pitänyt ohjaaja Catherine Hardwicken visiosta, enkä Melissa Rosenbergin käsikirjoituksesta. Teennäistä ja kerrassaan kamalaa. Mutta koska olen kirjasarjan suuri fani, ja koska Chris Weitzin (uusi ohjaaja) näkemys kirjasarjan kakkososan filmatisoinnista näyttää jo oikealta elokuvalta, odotan New Moon-elokuvan ensi-iltaa innolla.
Joko kohta on jo marraskuu?
Alice Seboldin romaani Oma taivas kertoo 14-vuotiaasta Susie Salmonista, joka raiskataan ja murhataan eräänä joulukuisena päivänä. Murhaaja on Susien naapuri, joka tekonsa päätteeksi piilottaa Susien ruumiin.
Kuulostaa murhamysteeriltä, eikö? Sitä kirja ei kuitenkaan ole, vaan kirja on kertomus perheestä ja siitä riistetystä tytöstä. Teoksen juju on siinä, että tarinaa kerrotaan kuolleen Susien näkökulmasta käsin. Omasta taivaastaan Susie katselee maan päälle ja seuraa, kuinka hänen perheensä ja ystävänsä yrittävät selvitä hänen kuolemastaan.
* * *
Sain viikonloppuna luettua kirjan loppuun.
Mitä siitä nyt sitten sanoisi? Kirja ei missään nimessä ole huono, ja tavallaan myös pidin siitä. Mielestäni kirja jäi kuitenkin vähän vajaaksi: henkilöhahmot jäivät etäisiksi, motiivit köykäisiksi eikä kirja – liikuttavasta teemastaan huolimatta – herättänyt kovinkaan suuria tunteita. Se oli lähellä olla todella hyvä, mutta siinä kaikki.
Kirjan luettuani minulle tuli vähän samanlainen olo, kun joskus ravintolassa ruokailun jälkeen tulee. Tiedättekö sen tunteen, kun menee ulos syömään ja tilaa listalta annoksen, joka kuulostaa aivan jumalaiselta ja odotukset nousevat taivaisiin? Hetken odotuksen jälkeen tarjoilija tuo annoksen eteesi ja se näyttää täsmälleen yhtä herkulliselta kuin kuulostikin. Odotukset ovat entistä korkeammat. Mutta siihen se sitten jääkin. Suurista lupauksista huolimatta annos jää ihan tavallisen kotiruoan tasolle. Se on ihan hyvää, mutta ei mitään erikoista. Raaka-aineita ei ole pilattu ja ruoka on ihan hyvin valmistettu, mutta se viimeinen silaus – se jokin joka tekee annoksesta poikkeuksellisen - puuttuu.
Niin kävi myös tämän kirjan kanssa. Periaatteessa kaikki ainekset mestariteokseen olivat kasassa, mutta se jokin vain puuttui.
Läheltä piti, ei muuta.
Mikähän näissä fantasiaelokuvissa oikein viehättää?
Olen aina pitänyt saduista – lapsena niistä joissa oli prinssejä ja prinsessoita ja nyt aikuisena niistä, joissa on vampyyreja ja ihmissusia, tai hobitteja ja velhoja, tai velhoja ja ankeuttajia. (Tällä hetkellä fanitan eniten vampyyreja, if you know what I mean.)
Ei siis varmaan tule yllätyksenä kun kerron, että Must see -elokuvien kikottimeen tänään lisäämäni elokuva on … *rumpujen pärinää* … fantasiaelokuva! Käsi ylös, kuka yllättyi!
The Imaginarium of Doctor Parnassus on Terry Gilliamin (fanitan kovasti) ohjaama fantasiateos, jonka pääosassa nähdään edesmennyt Heath Ledger (fanitan kovasti).
Elokuvan oli määrä tulla markkinoille jo paljon aikaisemmin, mutta Heath meni (vahingossa?) päätämään päivänsä ennen elokuvan valmistumista, minkä vuoksi elokuva myöhästyi alkuperäisestä aikataulusta. Leffa kuitenkin saatiin valmiiksi, kiitos Johnny Deppin (fanitan kovasti), Colin Farrellin (yök) ja Jude Lawn (yök), jotka saattoivat herra Ledgeriltä kesken jääneen työn loppuun. Rahaa kolmikko ei suostunut tuurauksestaan ottamaan, vaan he lahjoittivat palkkarahansa Heath Ledgerin tyttärelle Matildalle.
Eikös tässä taustatarinassa ole jo riittävästi syytä mennä jonottamaan lippuja leffateatterin tiskille? Ei kuitenkaan kannata suunnata sinne ihan heti, sillä Suomen ensi-illasta ei ole vielä mitään tietoa. Eurooppaan elokuva tulee joskus loka-joulukuussa.
Kuinka epämääräistä…
PS. Miksiköhän Johnny Depp ei ole vielä voittanut yhtään Oscaria?
Hei taas! Nythän sitä ollaan ihan alvariinsa blogia päivittämässä (huomatkaa sarkastinen äänensävy).
Laitoin tuohon sivupalkkiin (kun rullailette vähän alemmas ylemmäs) uuden vimpaimen, johon keräsin muutamia tämänhetkisiä suosikkitrailereitani. Päivitän ja täydennän listaa sitä mukaa kun uusia ihan-pakko-nähdä-elokuvia tulee vastaan.
Virallisten trailereiden lisäksi mukana on myös erään fanin tekemä traileri marraskuussa ilmestyvästä New Moon -elokuvasta. En yleensä harrasta näitä fanien omia tuotoksia, mutta kyseinen traileri on sen verran hienosti tehty, että se ansaitsee paikkansa listalla.
Peter Jacksonin uuden elokuvan (The Lovely Bones) trailerista sen sijaan en pitänyt juuri lainkaan, mutta se pääsi listalle elokuvan tarinan vuoksi. Täytyy lukea kyseinen kirja ennen elokuvan ilmestymistä. Kirja on Alice Seboldin käsialaa ja se on ilmestynyt suomeksi nimellä Oma taivas. Leffan maailmanensi-ilta on 11.12.2009, Suomeen elokuva tulee 5.2.2010.
Onko kukaan lukenut kirjaa?
Päivitys: Oma taivas on nyt luettu, kommenttini kirjasta löytyy täältä.
RSS - Posts
