Image via Wikipedia

A Book

There is no frigate like a book
To take us lands away,
Nor any coursers like a page
Of prancing poetry.
This traverse may the poorest take
Without oppress of toll;
How frugal is the chariot
That bears a human soul!

- Emily Dickinson

Se on astianpesukoneen täyttäminen.

Sen täytyy olla, sillä miksi muuten likaiset astiat jätettäisiin tiskipöydälle pesukoneen viereen sen sijaan, että ne laitettaisiin suoraan koneeseen?

Ja se maailman toiseksi vaikein tehtävä on sen samaisen koneen tyhjentäminen.

Näin ainakin meillä työmaalla.

Image via Wikipedia

Mikä pettymys!

Zumba-ohjaaja kielsi minua käymästä zumba-tunneilla.

Tai ei nyt suoraan kieltänyt, mutta sanoi, ettei lajia missään nimessä suositella harrastettavan siunatussa tilassa.

Toivotti minut kyllä taas tervetulleeksi tunneille sitten, kun olen taas yksi ihminen.

191 days (or so) and counting…

Runo / Poem: Love’s Philosophy by Percy Bysshe Shelley (1803-1822)

Alkuperäiset kuvat / Original Images: prozac1 / FreeDigitalPhotos.net

Mykistävän hienoja valokuvia koirista ja muistakin eläimistä by Sharon Montrose.

Suosittelen tutustumaan; minä olen näihin aivan hullaantunut.

Isä tuppasi sanomaan - aina kun nuorena neitona tein kylille lähtöä - että “Pidä jumala mielessä ja housut jalassa.”

Se oli hänen tapansa sanoa, että ei sitten hölmöillä siellä.

En osaa sanoa, onko se paras koskaan saamani neuvo, mutta hyvä neuvo se on.

Ja sellainen, jonka tulen aina muistamaan.

Thank you Krisatomic for leading me to the fabulous drawings of Alex Noriega and his blog Stuff no one told me (but I learned anyways).

Itsepetoksen huomaa vasta siinä vaiheessa, kun joku todellisuudessa luulee sinua nuoremmaksi kuin oletkaan esimerkiksi kysymällä viinakaupassa henkilöllisyystodistusta, koska epäilee sinua alaikäiseksi. Sitä yllättyy aidosti eikä hetkeen ymmärrä tehdä muuta kuin tuijottaa myyjää suu auki ja miettiä, että onko tämä nyt joku vitsi. Kun lopulta ymmärtää ettei se ole ja kaivaa paperit laukusta, ymmärtää samalla myös, ettei oikeasti ole enää pitkään aikaan uskonut olevansa nuori.

Sitä on vain kuvitellut uskovansa.

Liisa Ihmemaassa ei edelleenkään kuulu suosikkitarinoihini, mutta näin aikuisiällä tarina vaikuttaa vähemmän opiumpöhnässä kirjoitetulta. Irvikissa ei ole enää lainkaan karmiva, Hullu Hatuntekijä ei olekaan niin hullu ja Liisankin touhuilut vaikuttavat varsin järkeenkäyviltä.

Näin siis elokuvakokemuksen jälkeen.

Ehkä minun pitää tomuuttaa myös se hyllyssä seisova kirja ja katsoa, josko siitä saisi enemmän irti nyt kun tätä ikää on vähän enemmän.

Käykää katsomassa, se oli hauska! Ei parasta Burtonia, mutta silti sangen nautinnollista.

Olympiatoimittajan tähtihetkiä osa 1: Kuinka kääntää veistä haavassa?

Toimittaja: “Taisit nyt sitten hieman epäonnistua...”

Urheilija [pyyhkii lapasella kyyneltä silmänurkastaan]: “Niisk“

Toimittaja: “Miten siinä nyt niin pääsi käymään?“

Urheilija [alahuuli väpättäen]: “En osaa vielä analysoida asiaa, pettymys on niin kova…“

Toimittaja: “No miltä nyt tuntuu?“

Urheilija [tuijottaa toimittajaa epäuskoisena]: “No, tuntuu siltä, että seitsemän vuotta elämästä on mennyt ihan hukkaan.“

Toimittaja [jatkaa nerokkaita kysymyksiään]: “Ai mitä tarkoitat?“

Urheilija [harkitsee tekevänsä Evilät]: “No sitä %&#?$£, että kun tässä on seitsemän vuoden ajan hengittänyt, syönyt ja nukkunut urheilua, ja kun on joka %&#?$£:n aamu painunut punttisalille vaikka olisi mieli tehnyt jäädä tyttöystävän viereen nukkumaan, ja kun kaiken on tähdännyt ja ladannut tähän yhteen hetkeen, niin kyllä nyt tällä hetkellä tuntuu, että kaikki ne uhraukset on tehty ihan turhaan.“

Toimittaja: “Niin, taitaa vähän harmittaa.“

Urheilija: ? ? ? ? ? ?

Toimittaja [taputtaa urheilijaa isällisesti olalle]: “Kiitos haastattelusta! Ei sitten muuta kuin hyvää jatkoa vaan.“

Snautserikin oli tänä aamuna ihan maansa myynyt ja pakeni kuljetuskoppinsa perukoille mököttämään, kun tein töihin lähtöä. Se ei tykkää maanantai-aamuista. Snautserin mielestä viikonloput ovat parhaita, koska silloin koko lauma on kasassa ja aamut aloitetaan rauhallisesti. Tänä aamuna Snautserin #@$&%:sta lisäsivät vielä aura-autot, jotka kolisivat ja jyrisivät pihalla yön aikana sataneen lumen kimpussa. Snautseri inhoaa meteliä. Ja erityisen paljon Snautseri inhoaa meteliä, joka lähtee aura-autoista.

* * *

Pelästyin puolikuoliaaksi kun puhelimeni, johon olen saanut muodostettua jo häiritsevälle tasolle kohonneen riippuvuussuhteen, lakkasi toimimasta, meni pimeäksi, eikä näyttänyt enää elon merkkejä. Rukoilin ja kirosin, silitin ja elvytin ja sain kuin sainkin sen takaisin henkiin. Mutta pimeneminen ei ollut hyvä merkki ja uhka uuden kohtauksen mahdollisuudesta jyskyttää takaraivossa. Mitä minä sitten teen, jos puhelimeni ja kaikki siinä olevat sovellukset otetaan minulta pois? Ahdistaa.

* * *

Tänä maanantaina masentaa tavallista enemmän myös kaikki pienet asiat kuten se, että kukaan ei vieläkään ole keksinyt fonttia sarkasmille. Joku nero on kyllä patentoinut sarkasmimerkin, mutta siitä ei ole mitään hyötyä niin kauan kun kukaan ei sitä tunne eikä kukaan sitä käytä. Maailmassa olisi paljon vähemmän väärinkäsityksiä, jos meillä olisi sarkasmifontti.

Jonka jälkeen lähdin Snautserin kanssa iltalenkille.

En tiedä, mitä päässäni liikkui tehdessäni asiat juuri tuossa järjestyksessä, sillä täytyy sanoa, että kroppa ei iki kuuna päivänä ole kokenut vastaavaa, mitä se äskeisen puolen tunnin lenkin aikana sai kokea.

Ensin kroppa sai nauttia suloisesta nousuhumalasta, jonka tuo yksi vaivainen kuoharilasillinen oli saanut aikaan. Hihittelin hiljaa mielessäni mukavassa nousumyötäisessä, ja yritin ulkoiluttaa koiraa turhan montaa lenkkeilijää suututtamatta. Koin jopa hetkellisen flashbackin nuoruusvuosista, kun mieleeni palasivat tuntemukset eka känneistä ja siitä fiiliksestä, kun ei vielä ollut ihan varma, oliko kännissä oleminen kivaa vai ei.

Parikymmentä minuuttia meni ihan mukavasti, mutta sitten tapahtui kamalia ja iski aivan kauhistuttava laskuhumala. Eikä enää hihityttänyt yhtään.

Nyt on olemassa kaksi vaihtoehtoa:
1) suoraan nukkumaan
2) lisää bensaa koneeseen.

Huomisaamuinen olotila kertonee, kumpaan vaihtoehtoon tuli päädyttyä.

Wish me luck!

Turistihelvetti

Halusin pienenä matkaoppaaksi.

Ajattelin, että siten pääsisi matkustamaan paljon, saisi puhua vieraita kieliä eikä tarvitsisi hytistä täällä pohjolan pakkasissa. Pähkäilin nähkääs, että menisin ilman muuta oppaaksi jonnekin lämpimään maahan, jossa voisi kaiket päivät vain nauttia auringosta, ja ihan vain välillä tehdä hieman töitä - mukavien asiakkaiden kanssa.

Olin tuolloin ehkä 10-vuotias, joten saanen naiiviuteni anteeksi.

Onneksi haaveeni matkaoppaan urasta ei kestänyt aikuisiälle saakka, sillä ei saatana olisi minusta ollut pitämään kädestä bussilastillista turisteja! Porukka kiukkuaa ja valittaa ihan älyttömistä asioista, ja siihen pitäisi sitten osata suhtautua ymmärtäväisesti. Katsokaa nyt vaikka Neloselta sitä uutta matkaoppaista kertovaa reality-sarjaa, ja kertokaa minulle sitten, haluaisitteko muka itse olla oppaiden pöksyissä!

Ei saakeli sentään!

Käytiin joulunpyhinä miehen kanssa katsomassa James Cameronin rahantakoelokuva Avatar.

Se oli hieno!

Tarina on tietysti tehty ja nähty satoja jos ei tuhansia kertoja aikaisemmin, eikä juoni tarjoa katsojalle mitään uutta, mutta elokuva oli visuaalisesti aivan tavattoman kaunis! 3D-tekniikan avulla luotu, henkeäsalpaavan upea fantasiamaailma tempaisi heti alusta lähtien mukaansa, eikä lähes kolmetuntinen elokuvaspektaakkeli tuntunut missään vaiheessa pitkästyttävältä. Kun kävelimme teatterista ulos, piti ihan hetken aikaa hämmästyneenä räpytellä silmiään kun ulkona olikin talvi. Niin täydellisesti olin uppoutunut elokuvan maailmaan, että paluu Pandoran viidakoista kotiplaneettamme talvipakkaseen tuntui suurelta hyppäykseltä.

Valitettavasti elokuvan käsikirjoituksesta ei voi käyttää yhtä voimakkaita ylistyssanoja kuin elokuvan visuaalisuudesta. Siitä huolimatta sanon, että käykää ihmeessä katsomassa elokuva. Ja käykää katsomassa se teatterissa, jossa sen voi nähdä ja kokea 3D-versiona. Elokuvan hienous on nimenomaan sen visuaalisuudessa, eikä 3D-maailmaa voi valitettavasti kotisohvalla kunnolla vielä kokea. Kuten sanottu, tarina on kovin köykäinen, eikä se yksinään jaksa kantaa elokuvaa. Uskallan melkein sanoa, että kotona 2D:nä katsottuna leffa tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä Hollywood-hutulta.

Niin ja se Oscar-palkinto… Tällä kertaa James Cameron ei tule pokkaamaan sitä parhaasta elokuvasta, mutta ennustan elokuvan saavan tunnustusta visuaalisista tehosteista. Sen me näemme sitten maaliskuussa.

Ja sitten toinen elokuva. Olen puhunut tästä elokuvasta jo aiemmin, mutta puhun nyt uudestaan, sillä h-hetki on todella lähellä. Elokuvan ensi-ilta on viikon päästä, mutta Anu Silfverberg arvosteli jo tänään Ylen nettisivuilla Terry Gilliamin uutta elokuvaa sanoen:

“The Imaginarium of Dr Parnassus on hupsu, hupsu elokuva. Se siinä onkin viehättävintä. Tarina on häpeilemätön ja se lähtee lapasesta jo alkumetreillä.”

Minä sanon, että IHANAA, ja että KUULOSTAA HYVÄLTÄ! Mikään ei ole hauskempaa kuin unohtaa kaikki reaalimaailman säännöt ja heittäytyä hullunkuristen tarinoiden vietäväksi. “Terry Gilliam” + “lähtee lapasesta” samassa yhteydessä = taattua laatua.

Ja sokerina pohjalla vielä tämä:

Elokuva nähdään vasta ensi keväänä, mutta en malttanut olla postaamatta uutta traileria. Hyvältä näyttää! Ja kuulostaa - vai mitä sanotte tästä kokoonpanosta: Tim Burton, Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Stephen Fry, Michael Sheen…

…muuta kuin että tämä kirja on todellinen kulttuurinen helmi!

Ja tietysti jokaisen thaimaalaisen baaritytön avain onneen. Tai ainakin varakkaampaan elämään. Tai jotain.

Opas nopeaan rikastumiseen - Englantia baaritytöille

Sisällysluettelo: vähän small talkia alkuun...

...kunnes päästään lähemmäs itse asiaa...

...ja lopulta asian ytimeen.

Noku minnoon niin yksinäinen ja halluun olla siun kaa!

Mitä? Minullako muka muita miehiä?

Yeah, right!

Money, Money, Money!

Jos annat rahhoo, lupaan ensi kerralla liikahtaa...

Aiemmassa postissani jäi käsittelemättä yksi minua erityisen paljon askarruttanut seikka, nimittäin elokuvan vihaajien äärimmäisen voimakas reaktio elokuvaa kohtaan. Vihaajien joukko on runsas, ja he käyttävät keskustelupalstoilla suunnattomasti aikaa perustellakseen kuinka paska elokuva oli, kuinka Stephenie Meyerin alkuperäisteksti on ala-arvoista kirjallisuutta ja kuinka surkeita kaikki elokuvan näyttelijät, ohjaaja ja koko tuotantotiimi ovat.

En oikein ole ymmärtänyt, mistä tässä vihamielisyydessä on kyse. Käsitän sen, että on ihmisiä, jotka eivät pidä elokuvasta, mutta että vihata nyt kaikkea mikä elokuvaan tai kirjasarjaan liittyy, mennä nyt henkilökohtaisuuksiin näyttelijöiden ja ohjaajan nimittelyssä tai ylipäätään uhrata niin paljon energiaa Twilight-ilmiön inhoamiseen… En itse henkilökohtaisesti perusta toimintaelokuvista ja jos en koskaan enää näe yhtään Vin Diesel -elokuvaa niin en ole pahoillani, mutta en minä silti käytä kaikkea aikaani julistaen maailmalle, kuinka surkeita kyseiset elokuvat ovat. En pidä niistä ja sillä siisti; se riittää minulle. Mutta tämä Twilight-juttu on täysin käsittämätön. Miksi sen kohdalla pelkkä toteamus “elokuva ei ollut minun juttuni” ei riitä? Miksi sitä pitää vihata lähes yhtä intohimoisesti kuin fanit sitä rakastavat?

Entertainment Weekly on kirjoittanut erinomaisen artikkelin Twilight-vihan mahdollisista syistä ja siitä, miksi Uusikuu-elokuvan menestys saattaa itse asiassa olla hyväksi Hollywoodille. Siirtykää syrjään supersankari-kung fu-lättäys-turpaanottoelokuvat, tervetuloa tarinankerronta ja tunnelma! Ehkä tässä sittenkin on kyse valtataistelusta. Ehkä (nuoret) miehet ovat pelästyneet puolikuoliaiksi uuden, romanttisen suuntauksen saadessa jalansijaa Hollywoodissa ja käyvät nyt taistoon omien elokuvagenrejensä puolesta.

Artikkeli löytyy täältä. Se on erinomaista luettavaa.

Otsikon sitaatti EW.

Tänään tai eilen – en muista enkä jaksa käydä tarkistamassa, mutta joka tapauksessa ihan äskettäin - WP julkaisi jälleen yhden uuden ominaisuuden. Tämä on sellainen ominaisuus, jota olen odottanut kauan, ja nyt se on viimeinkin saatavilla. *Aaltoja*

Sinulla lukijana on nyt mahdollisuus tilata blogipostit suoraan omaan sähköpostiisi. Loistavaa, eikö totta – varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka harvoin olen blogia nykyisin päivittänyt. Enää ei tarvitse käydä varsinaisilla sivulla katsomassa, onko päivityksiä tullut, sillä uudet postit kolahtavat ikiomaan postilaatikkoosi heti niiden ilmestyttyä. Toki täällä sivuillakin saa vierailla, mutta noin niin kuin käytettävyyttä ajatellen sähköpostipäivitys on varsin näppärä.

Tuossa sivupalkissa on uusi kikotin, johon voi käydä syöttämässä oman sähköpostiosoitteensa ja painaa “Kyllä kiitos” -paniketta. Tai jos sinulla on WordPress-tili ja olet kirjautuneena sisään, ei tarvitse muuta kuin painaa sitä edellämainittua painiketta. Saat sähköpostiisi viestin, jossa pyydetään vahvistamaan tilaus, jonka jälkeen voit itse määritellä, haluatko postit sähköpostiisi heti niiden ilmestyttyä vai vaikka vain kerran viikossa. Ja jos joskus tulee sellainen tunne, ettet enää halua saada blogiposteja sähköpostitse, voit perua tilauksesi milloin tahansa.

Hyviä uutisia, eikö vain! Ja kaiken lisäksi on perjantai ja kohta pääsee viikonlopun viettoon!

Olen lukenut kymmeniä sekä koti- että ulkomaisia leffa-arvosteluja perjantaina maailmanensi-iltansa saaneesta Uusikuu -elokuvasta, enkä suoraan sanoen ole lainkaan yllättynyt elokuvan kriitikoilta saamasta arvosanasta: surkea. Se oli odotettavissa. Elokuvaa on arvosteltu etenkin sen hidastempoisuudesta, korniudesta ja tarinan köykäisyydestä. Monet kriitikot ovat kategorisoineet leffan pelkästään teinitytöille suunnatuksi hutuksi ja kyseenalaistaneet niin elokuvan ohjaajan kuin näyttelijöidenkin ammattitaidon – tai kuten Savon Sanomat asian ilmaisi, “käsikirjoittaja-ohjaaja valjakon,Melissa Rosenbergin ja Chris Weitzin, täyspäisyy[den].”

Ammattikriitikoiden mielipiteiden lisäksi olen lukenut myös fanien arvosteluja elokuvasta. Niistä 95% on positiivisia. Fanien arvostelut eivät tietenkän ole sama asia kuin ammattikriitikon; tekeehän ammattikriitikko hommaa työkseen ja tuhansien katsomiensa elokuvien jälkeen hänellä on varmasti laajempi vertailupohja arvostelujen laatimiseen kuin tavallisella leffassakävijällä. Kaiken lisäksi fanit tuppaavat monessa tapauksessa olemaan… noh, faneja ja syyllistyvät sellaisiin syvääluotaaviin kommentteihin kuin AWWWWWW tai IHQQQQQQQQ. Ei kovin analyyttista.

Mutta fanitkaan eivät ole sokeita tai tyhmiä, ja myös fanit osaavat analysoida elokuvia kriittisesti. He pystyvät yhtälailla antamaan elokuvalle raippaa, ja uskaltavat sanoa: “Hei, tämä ei nyt oikein toiminut.” Ja mikä fanien kirjoittamissa arvosteluissa on parempaa ja arvokkaampaa kuin ammattikriitikoiden on se, että he tunnustavat avoimesti olevansa faneja, ilmoittavat kertovansa ainoastaan oman mielipiteensä ja mikä tärkeintä, kertovat mielipiteensä olevan fanin näkökulmasta kirjoitettu. Kirjoittajan näkökulman paljastaminen voisi olla hyödyllistä myös ammattikriitikoiden tapauksessa. Tero, 45-vuotias korkeakulttuuria harrastava, pääkaupunkiseudulla asuva kahden lapsen isä kirjoittaa arvostelua varmasti eri näkökulmasta kuin Kerttu, parikymppinen viestinnän laitokselta juuri valmistunut nuori neiti. Objektiivisuuteen voidaan pyrkiä, mutta täysin objektiivista arvostelua ei ole olemassa.

Mutta takaisin asiaan. Itse kävin katsomassa Uusikuu-elokuvan torstain yönäytöksessä ja pidin siitä. Paljon. Elokuvasta ovat pitäneet myös miljoonat muut ihmiset ympäri maailmaa. Yhdysvalloissa elokuva teki kaikkien aikojen ennätyksen yöennakkonäytösten tilastoissa ansaiten 26, 27 miljoonaa dollaria ja päihittäen edellisen ykkössijan haltijan (Harry Potter ja puoliverinen prinssi) yli neljällä miljoonalla taalalla. Myös Australiassa yönäytös on rikkonut kaikkien aikojen myyntiennätyksen; Ranskassa ja Espanjassa elokuva on ollut kaikkien aikojen kolmas kahden uusimman Harry Potter-elokuvan pitäessä ykkös- ja kakkospaikkaa molemmissa maissa. Eikä tahti näyttänyt hidastuvan varsinaisen ensi-illan lähestyessä. Yhdysvalloissa elokuvalippuja netin kautta myyvä Fandango raportoi myyneensä perjantain aikana lippuja Uusikuu-elokuvaan 10 kpl sekunnissa. Siitä voi kukin itsekseen laskea, kuinka monta lippua se tekee.

Olen miettinyt tätä asiaa nyt pari päivää. Minua ei ole mietityttänyt niinkään se, että elokuva myy kuin häkä, sillä Twilight-fanit tunnetusti suhtautuvat hyvin intohimoisesti Stephenie Meyerin luomaan vampyyrisaagaan ja menisivät katsomaan elokuvan oli se millaista roskaa tahansa. Sen sijaan minua on mietityttänyt se, miksi elokuva on saanut kriitikoilta niin huonot arvostelut joka puolella maailmaa, kun siitä niin moni kuitenkin aidosti pitää? Onko elokuva oikeasti niin huono, vai – nyt tullaan siihen, mihin olen yrittänyt tällä kaikella jaarittelulla päästä – onko elokuva vain vääränlainen ollakseen arvostettu? Kysymys kuuluukin, millaisia elokuvia ylensä pidetään hyvinä ja millaiset elokuvat luokitellaan huonoiksi? Kirsti Ellilä sivusi samaa kysymystä taannoin miettiessään asiaa kirjallisuuden kohdalla: Mikä on hyväksyttävää kirjallisuutta ja mikä ei-hyväksyttävää hömppää? Miksi joihinkin kirjallisuuden genreihin suhtaudutaan vakavasti ja miksi toisia taas pidetään kakkosluokan kirjallisuutena? Tätä samaa olen nyt miettinyt nähtyäni Uusikuu-elokuvan ja luettuani elokuvasta julkaistuja arvosteluja. Pidetäänkö tiettyjä elokuvagenrejä jo lähtökohtaisesti huonompina kuin toisia?

Twilight-saagaan on useissa lähteissä isketty teinielokuvan leima. Suuri osa saagan faneista onkin teinejä, mikä on ymmärrettävää kun ottaa huomioon, että sarja kertoo 17 ja 18 vuotiaista nuorista. Täytyy kuitenkin muistaa, että yhä suurempi joukko Twilight-faneista on aikuisia naisia. Itse olen 36-vuotias, ja pidän tarinasta suuresti. Teinielokuvaksi luokittelu ei siten olekaan enää täysin perusteltua. Kaiken lisäksi teinielokuvan leima on siinä mielessä huono, että teinielokuvat tuppaavat usein jäämään siihen kakkosluokan elokuvien lokeroon, siihen jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Tämänkin elokuvan kohdalla kriitikot ympäri maailmaa ovat toitottaneet samaa “tämähän-nyt-on-vain-tällainen-teinielokuva” -mantraa, mikä mielestäni on paitsi elokuvan, myös sen kohderyhmän vähättelyä. Missä vaiheessa teinielokuvat ovat saaneet etuliitteen “vain”? Ja mistä lähtien teinit ovat “vain” -luokan kansalaisia? En yhtään ihmettele teinien närkästynyttä äänensävyä, kun he keskustelupalstoilla vastaavat Uusikuu-elokuvan saamaan kritiikkiin. Kukapa meistä haluaisi kuulla kanssaihmisten vähättelevän omia mieltymyksiämme tyyliin “sehän nyt on vain sellainen kolmekymppinen urheiluhullu.” Elokuvan ja kirjasarjan vähättely on saanut aikaan myös sen, että olen itse monien ikäisteni tavoin alkanut ajoittain epäillä omaa täyspäisyyttäni. Olen vakavissani miettinyt, onko minussa jotain vikaa kun pidän tarinasta niin paljon. Esimerkki: yksi syy siihen, että kävin katsomassa Uusikuu-elokuvan yöennakossa oli se, että arvelin siellä olevan vähän teinejä ja enemmän kaltaistani varttuneempaa väestöä. Ilkeää katsokaas tällainen vanha akka mennä paikalle… Eihän sen sen nyt niin pitäisi olla? Miksi minun pitäisi hävetä sitä, että satun pitämään jostain tarinasta?

Ongelmat eivät lopu siihen, että elokuva on “vain teinielokuva.” Kun teinielokuvan eteen lisätään määreeksi romanttinen, väitän, että elokuva on tuomittu saamaan huonon arvosanan. On kamalaa sanoa näin, sillä haluaisin vilpittömästi uskoa siihen että kaikkia elokuvagenrejä arvosteltaisiin samoista lähtökohdista käsin, mutta valitettavasti asia ei vain todellisuudessa taida olla niin. Miettikää nyt ja vastatkaa ihan rehellisesti, milloin olette nähneet, että niin sanotut chick flickit olisivat saaneet hyvät arvostelut? Edelleen, miettikää ja vastatkaa rehellisesti eikö todellakin ole niin, että jos elokuvassa on toimintaa, supersankareita ja pyssynpauketta, se uppoaa arvostelijoihin paremmin kuin romantiikka. Mutta miksi? Miksi toimintagenreä pidetään parempana ja ennen kaikkea hyväksyttävämpänä viihteenä kuin romantiikkaa? Miksi Star Trekin fanittaminen on ok, kun taas Twilight-faneja pidetään pimahtaneina nössöinä? Miksi esimerkiksi minun henkilökohtaisesti on ihan hyväksyttävää sanoa, että tykkään Harry Pottereista, mutta joudun jatkuvasti puolustamaan omaa Twilight-faniuttani? En haluasisi tehdä tästä mitään mies-nais näkökulmakysymystä, mutta en tiedä voiko siltä välttyä.

Otetaan nyt esimerkiksi yksi Uusikuu-elokuvan eniten kritiikkä saanut aspekti: elokuvan hidastempoisuus. Monen muun lehden tavoin Etelä-Saimaa-sanomalehti kritisoi elokuvaa juuri tästä ja kirjoittaa arvostelussaan, kuinka “Elokuva tuntuu… ylipitkältä, suhteessa siihen miten vähän reilussa kahdessa tunnissa tapahtuu.” Omasta mielestäni elokuva ei tuntunut lainkaan pitkäveteiseltä ja mielestäni siinä tapahtui ihan riittävän paljon! Okei, siinä ei varasteta autoja tai yritetä jäljittää terroristien varastamaa ydinasetta 24 tunnin aikarajan puitteissa, mutta kyllä siinä silti tapahtuu. Elokuva on rakkaustarina, se kertoo rakastumisesta, menettämisestä, eron tuskasta, toipumisesta ja kasvamisesta. Se on tarina ystävyydestä ja uskollisuudesta, ikuisesta rakkaudesta ja jälleennäkemisestä. Olenkin miettinyt, mitä “tapahtumisella” tässä yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan? Eikö rakastuminen ole tapahtuma, mutta panttivankikriisi on? Eikö se, että ihminen yrittää toipua sydämen särkymisestä täytä “tapahtuman” kriteereitä, mutta viisiminuuttinen verilöyly zombie-elokuvassa täyttää? Onko niin, että tällä nopeiden leikkausten aikakaudella ihmiset eivät enää jaksa kiinnostua itse tarinasta ja kerronnasta?

Toinen seikka, josta Uusikuu-elokuvaa on arvosteltu, on käsikirjoituksen ja erityisesti alkuperäisteoksen naiivius. Iltalehti kirjoittaa, että “Twilight – Uusikuu on käsikirjoitukseltaan pahimman luokan huttua, jonka ala-arvoisuus korostuu uskomattoman kehnojen näyttelijäsuoritusten kautta.” Helsingin Sanomat puolestaan sanoo, että on “Vaikea sanoa, onko ohjaaja Chris Weitz epäonnistunut, sillä alkuperäisaineisto on tällä kertaa ollut niin huonoa.” Ja Savon Sanomat julistaa “lapselliselle perustalle” perustuvan elokuvan olevan “siirappia varhaisteinien sielulle,” ja että “suurin ongelma selkeästi on Stephenie Meyerin alkuperäisteksti, joka korniudessaan ja fantisoinnissaan kirvoittaisi jos jonkinmoisiin tulkintoihin.” Kysynkin jälleen kerran, miksi rakkaustarina on korni, mutta sankaritarina on hyvää viihdettä? Stephenie Meyerin alkuperäisteksti ei omasta mielestänikään ole maailman laadukkainta kirjallisuutta, mutta kirjallisista ja kielellisistä puutteista huolimatta tarina on hieno ja kaunis. Se pureutuu niihin suurimpiin tunteisiin, mitä ihmisenä voi kokea. Jos se on jonkun mielestä lapsellista ja kornia, niin olkoon sitten, mutta itse en koe asia niin. Uutta idoliani Michael Sheenia lainatakseni: “Love is what makes life worth living. If you don’t have love in your life, you don’t have any life in your life.”

Kolmas kritiikkiä saanut asia on koko vampyyri-teinityttö-ihmissusi kolmiodraaman epäuskottavuus. Tähän tekisi mieleni sanoa entisen työkaverini vakiofraasi: “NO ÄLÄ!!!” Koko fantasiatarinoiden ideahan on siinä, että niiden ei tarvitse olla reaalimaailman mittapuulla uskottavia. Niiden ei tarvitse noudattaa samoja lainalaisuuksia kuin reaalimaailmassa noudatetaan. Ne voivat pitää sisällään omia, mitä mielikuvituksellisimpia sääntöjä, jotka toimivat tarinan sisällä ja jotka rakentavat sen kehyksen, jossa fantasiamaailma toimii. Eikö joskus arvostelijana ja elokuvan katsojana kannattaisi unohtaa karu todellisuus ja heittäytyä tarinan vietäväksi? Unohtaa analyyttisyys ja kriittisyys ja antaa vain tarinan viedä? Kuinka tylsää olisikaan katsoa Batman-elokuvaa, jos vieruskaveri narisisi koko ajan vieressä, että “ei tuo siivekäs kaveri oikeasti pystyisi tekemään noin.” Sitä paitsi, mielestäni Twilight-saagan kohdalla korostetaan muutenkin aivan liikaa vampyyri- ja ihmissusitematiikkaa. Twilight-saaga on rakkaustarina. Se ei ole kauhutarina eikä vampyyri- tai ihmissusitarina klassisessa mielessä, eikä sen siten tarvitse täyttää näitä klassisia vampyyri- tai ihmissusitarinan kriteereitä. Twilight-saaga on kertomus ihmisistä ja ihmissuhteista, siinä nyt vain sattuu olemaan mukana muutama vampyyri ja lauma ihmissusia.

Uusikuu ei ole täydellinen elokuva, ja fanit ympäri maailmaa ovat sanoneet sen ääneen ja selkeästi. Myöskään omasta mielestäni Uusikuu ei ole täydellinen elokuva, eikä se missään nimessä yllä suosikkielokuvieni joukkoon, ei edes lähelle. Elokuvassa on pari sellaista kohtausta, jotka Chris Weitz haluaisi varmasti nyt jälkikäteen tehdä toisella tavalla. Joissain näyttelijäsuorituksissa olisi parantamisen varaa (Jackson, I love you, but dude… toivottavasti seuraavassa elokuvassa Jasperilla on enemmänkin kuin se yksi ilme), eikä dialogi aina suju kovin sutjakkaasti. Mutta kaikista puutteista huolimatta elokuva kuitenkin toimii. Se kertoo Bellan tarinan kuten Stephenie Meyer on sen kirjoittanut, ja tekee sen kauniisti. Chris Weitz teki erinomaista työtä ikuistaessaan tarinan valkokankaalle, ja fanikunta on kiitollinen hänelle hänen uskollisuudestaan alkuperäisteokselle. Ja toisin kuin sarjan ykkösosassa, tällä kertaa käsikirjoitus oikeasti toimi. Uudet henkilöhahmot, susilauma ja Volturi – Michael Sheen etunenässä – olivat mielettömän hienoja, eikä vanhassa näyttelijäkaartissakaan ollut kamalasti moitittavaa, päin vastoin. Taylor oli loistava, Kristen ja Rob tekivät varmaa työtä. Tarinan vaatimat erikoistehosteet oli tehty hyvin ja hyvällä maulla.

En tiedä olisinko pitänyt elokuvasta niin paljon jos en olisi niin suuri kirjasarjan fani, vaikea sanoa. Mutta joka tapauksessa tykkäsin elokuvasta, ja voi olla että menen katsomaan sen vielä uudestaan. Jos tähtiä pitäisi antaa, antaisin 3+/5.

Niin, ja sen verran vielä, että en missään nimessä halua sanoa, etteikö elokuvaa saisi haukkua tai kritisoida. Totta kai saa, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Tämä blogiposti on omani ja fanin mielipide. Mutta toivoisin, että elokuva- ja kirjasarjan vähättely lopetettaisiin ja siitä pitävien annettaisiin fanittaa kaikessa rauhassa ilman, että heitä kohdeltaisiin alentavasti. Elokuvasta ei tarvitse tykätä, mutta jos nyt kuitenkin annettaisiin niiden jotka siitä tykkää, tykätä siitä rauhassa.

PS. Perjantain katsojatilastojen mukaan Uusikuu on rikkonut Yhdysvalloissa kaikkien aikojen yhden päivän myyntiennätyksen. Uusi ennätys on nyt 72,7 miljoonaa dollaria, kun The Dark Night (Yön Ritari) -elokuvan aiemmin hallussaan pitämä ennätys oli 67,17 miljoonaa. Olisikohan aika alkaa arvostaa Twilight-saagaa – jos ei muuna, niin ainakin merkittävänä kulttuurisena ilmiönä?

*nokia-tunes-soittoääni* *nokia-tunes-soittoääni* *nokia-tunes-soittoääni*

- Heidi ********
- Soneralta päivää!
- Päivää
- No nyt on sinulle puhelin!
- Musta?
- Kyllä.
- 32 gb?
- Kyllä.
-  Loistavaa! Tulen heti hakemaan!

Posket innosta hehkuen Heidi kirmaa Sonera-kauppaan noutamaan uutta puhelintaan tietäen, että tällä kertaa mikään ei enää voi mennä pieleen ja että aivan kohta Heidi on uuden, hienon iPhonen onnellinen omistaja. “Hyvinhän tässä loppujen lopuksi kävi”, Heidi ajattelee astuessaan sisään kauppaan.

- “Päivää! Minun puhelimeni on kuulemma saapunut.”
- “Kyllä on, käyn sen hakemassa. Istu tähän odottamaan.” Myyjä ohjaa Heidin palvelutiskin ääreen.

*kops* *kops* *kops* *kops* Myyjä poistuu takahuoneeseen hakemaan puhelinta.

*kops* *kops* *kops* *kops* Myyjä saapuu takahuoneesta puhelin kädessään. Hymy leviää Heidin kasvoille.

-”No niin, tässä se nyt on!” Myyjä hymyilee ystävällisesti ja asettaa puhelimen tiskille.
Puhelin on pakattu laadukkaan näköiseen, pieneen, mustaan rasiaan.
- “Viimeinkin, on tätä odotettukin!”
Heidi nappaa rasian tiskiltä ja tarkastaa vaivihkaa, että puhelin on todellakin 32 gb.
– “Minkäslaista liittymää sitten laitettaisiin?” Sonera-myyjä kysyy.
-”Ihan perusliittymä ilman mitään paketteja. En aio liittymää käyttää; käytän puhelimessa firman liittymää.”
-”Selvä, laitetaan sitten tällainen perusliittymä…”

*naputi* *naputi* *naputi* *naputi* Sonera-myyjä alkaa räplätä tietokonetta.

- “Noh, mikäs tätä meidän konetta nyt oikein vaivaa…” Sonera-myyjä kummastelee ja kurtistaa kulmiaan. “Ei näytä nyt menevän tiedot millään läpi.”
- “No voi *tana”, Heidi ajattelee hiljaa mielessään. “Tämä tästä vielä puuttui.”
Toinen Sonera-myyjä (se sama, joka ensimmäisellä kerralla yritti tarjota Heidille väärää puhelinta) tulee takahuoneesta ja kurkkii tietokoneen ruutua myyjän olan yli
- “Mikä mahtaa olla ongelma?” hän kysyy.
- “Jotain häikkää näissä meidän koneissa…”
Takahuoneesta ilmestynyt Sonera-myyjä katsoo uudestaan tietokoneen ruutua ja kääntyy sitten katsomaan Heidiä. “Joo, nyt on kuule käynyt niin, että tämä ei olekaan sinun puhelimesi…”
Ennen kuin Heidi ennättää kuolla sydänhalvaukseen kaveri kuitenkin virnistää ja iskee silmää.
- “Huumorintajuinen pentele”, Heidi ajattelee ja nauraa ääneen Sonera-myyjän vitsille.

Lopulta tietokoneet saadaan toimimaan ja asianmukaiset paperit saadaan allekirjoitettua. Pankkikorttikone ei tietenkään toimi – ilmeisesti jotain häikkää (Soneran) linjoissa – mikä vie ylimääräiset 15 minuuttia Heidin aikaa. Mutta Heidiä ei pienet viivästykset enää tässä vaiheessa haittaa. Heidi on odottanut uutta puhelinta yli kaksi kuukautta, mitä väliä yhdellä 15 minuutilla enää olisi. Sillä kaiken tämän sählingin päätteeksi Heidi on kuin onkin uuden, hienon iPhonen onnellinen omistaja.

Jos joku missasi edelliset osat, voi ne lukea täältä:

Osa 1
Osa 2

Hiljaiseloa jatkui ja jatkui, kunnes viime viikolla sitten räjähti!

Pressitilaisuutta pressitilaisuuden perään, Pariisi, Lontoo, Madrid, München, kymmeniä ja taas kymmeniä haastatteluja, satoja valokuvia ja täydellinen Twilight overload. En edes tiedä kuinka monta haastattelua olen katsonut, kuinka monta New Moon -aiheista artikkelia olen lukenut enkä pysty laskemaan, kuinka monta valokuvaa olen nähnyt. Mutta sen osaan sanoa, että joka aamu syötteenlukijassa oli odottamassa vähintään 200 lukematonta artikkelia.

Hulabaloo huipentui eilen Los Angelesissa pidettyyn New Moon -ennakkonäytösjuhlaan, jossa kaikki starat ja elokuvan edustajat olivat paikalla. Arvatkaa kuinka monta videota tuosta tilaisuudesta oli aamulla syötteenlukijassa odottamassa? Oikein: monta. Arvatkaa, kuinka monta niistä olen tänään katsonut? Oikein: monta! Arvatkaa vielä, kuinka monta tuntia olen tänään ennättänyt tehdä mitään tuottavaa? Oikein jälleen: en kovin montaa.

Elokuvan ensi-iltaan on vielä muutama päivä aikaa, enkä tiedä jaksanko enää lukea tai katsoa yhtään ainoata juttua aiheesta. Tilanne on kestämätön: informaatiotulva on niin valtava, etten jaksa enkä pysty käsittelemään sitä kaikkea jo pelkästään siitä yksinkertaisesta syystä, että aika ei riitä. Mutta toisaalta taas en pysty pitämään itseäni pois netistä. Tämä saaga on temmannut minut vastustamattomasti mukaansa, enkä pääse siitä irti. Samalla kun kiroan informaation määrää, rakastan joka ikistä hetkeä tästä merkillisestä ilmiöstä.

Ja 52 tunnin päästä odotukseni viimein palkitaan kun New Moon saa ensi-iltansa!

Arvatkaa, meinaanko olla paikalla?

- Heidi ********
- Soneralta päivää!
- Päivää
- Kyselit siitä puhelimesta…
- Joo, ajattelin kysäistä mikä tilanne on. Katsoin nimittäin teidän nettisivuilta, että toimitatte tällä hetkellä 29.8 tilattuja puhelimia, ja omani on tilattu jo viikkoa aikaisemmin. Ettei nyt vain olisi käynyt niin, että sen taannoisen väärän hälytyksen vuoksi minut on poistettu listoilta…
- Nii-ii-iin, tuota…. tosiaankin…. sinuahan ei tuolla meidän *köh-köh* omilla listoilla *öhöm* näy…
- No voi #%&#&%
- Muttameilläonkylläsellainentoinenkinvaltakunnallinenlista… pitää nyt selvittää, onko sinun nimesi siinä… jameilleonnytihankohtatulossavapaitapuhelimia… selvitän asiaa. Palaan. Hei! *klick*
- No hei…

Ne jotka missasivat Osan 1, se löytyy täältä.

Amen to that!

Ostin kirjan itselleni joskus vuosia sitten alennusmyynnistä ja ihastuin siihen ikihyviksi. Anna Gavaldan kerronta tuntui ihanan tuoreelta ja raikkaalta, ja samalla kertaa… henkilökohtaiselta. Ei henkilökohtaiselta siksi, että olisin joskus kokenut saman kuin kirjan päähenkilöt, vaan siksi, että kirjan minämuotoiset kerronnat tekivät tarinasta hyvin henkilökohtaisen. Ikään kuin lukisi jonkun päiväkirjaa. Viiniä keittiössä (Je l’amais) on yhä omalla top 10 parhaan kirjan listalla. Ihan siellä kärkipäässä.

Kirjan luettuani tein kuten aina ennekin löydettyäni mielestäni hyvän kirjailijan: menin kirjastoon ja lainasin toisen saman kirjailijan teoksen. Kimpassa (Ensemble, c’est tout) ei kolahtanut minuun aivan samalla tavalla kuin Viiniä keittiössä, mutta pidin siitä silti tavattoman paljon. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Aamun nettisurffailun tulos oli äärimäisen positiivinen, sillä törmätessäni Viiniä keittiössä -teokseen muistin, että Anna Gavaldaltahan on tänä vuonna ilmestynyt myös uusi romaani Lohduttaja (La Consolante). Ja niin lukulistalleni saatiin jälleen uusi lisäys!

Anna Gavaldalta on ilmestynyt myös novellikokoelma Kunpa joku odottaisi minua jossakin (Je voudrais que quelqu’un m’attende quelque part) ja nuorten romaani 35 kiloa toivoa (35 kilos d’espoir). En ole lukenut niistä kumpaakaan – vielä. Taidanpa kävellä tänään kirjaston kautta töistä kotiin… Taisi lupailla viikonlopuksi sateita, joten kirjan kanssa sohvan nurkkaan käpertyminen ei kuulosta lainkaan huonolta suunnitelmalta.

PS. Kuvia klikkaamalla pääsee kustantajan sivuille lukemaan kirjoista lisää.

Esikuuntelin juuri heidän uuden levynsä biisejä bändin nettisivuilla, sillä en ole vielä ennättänyt levykauppaan kartuttamaan Kolmas Nainen -kokoelmaani. Ai että miltäkö kuulostaa? Vieläkö Kolmas Nainen kolahtaa kuten 80-90-luvun vaihteessa? Olisiko uusi levy pitänyt jättää tekemättä? Olisiko ollut parempi, että bändi olisi jäänyt mieleeni vain niinä nostalgisina nuoruusvuosien keikkakokemuksina, kun me Annen kanssa huojuttiin Paulin sanojen tahtiin hämyisessä ja ahtaassa Henkassa tai kun me Marin kanssa huudatettiin c-kasetteja Marin pienessä Fiatissa?

Aloitin kirjoittamaan tätä postia heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen, ja se mitä aluksi meinasin kirjoittaa, jää kirjoittamatta. Olin nimittäin aikeissa sanoa, että bändin saundi kuulostaa liian tutulta, ja että olisin toivonut, että viidessätoissa vuodessa bändi olisi uudistunut enemmän. Biiseissä oli ensi kuulemalta jotain häiritsevän tuttua: tämä on kuultu jo aikaisemmin. Mutta nyt kun levyn näytebiisit soivat taustalla jo kolmatta neljättä kertaa, olen äärettömän iloinen, että levy on juuri sellainen kuin se on. Vanhaa kunnon Kolmatta Naista, ihana Pauli, ja järjestys maailmassa.

Ai että miltäkö kuulostaa? Vieläkö Kolmas Nainen kolahtaa kuten 80-90-lukujen vaihteessa? Kyllä kolahtaa ja lujaa.

Olisiko uusi levy pitänyt jättää tekemättä? Ei missään nimessä.

Olisiko ollut parempi, että bändi olisi jäänyt mieleeni vain niinä nostalgisina nuoruusvuosien keikkakokemuksina? Nuo muistot ovat aivan ihania, eivätkä ne uuden levyn myötä katoa minnekään. Kolmas Nainen tulee aina olemaan minulle täynnä nostalgiaa ja bändin biisit tulevat aina tuomaan mieleeni ihania hetkiä. Mutta uusi levy on rautaa ja uudet muistot odottavat.

Pitäisi vaan äkkiä päästä keikalle… Mutta nyt aluksi, meinaan heti maanantaina mennä levykauppaan, ostaa levyn itselleni ja kuunnella sitä koko viikon yhteen putkeen.

I’m so happy they are back!

Näytteitä levystä löytyy täältä.

Mikä oli todistettavaa.

Kuinka pieneksi ja vaatimattomaksi sitä itsensä ihmisenä välillä tunteekaan.

Kuvat/Pictures: NASA/courtesy of nasaimages.org.